Koronakriisin aikaan moni on kysellyt, eikö nyt jo luovuttaisi kymmenen miljardin hävittäjähankkeesta. Ikävä kyllä pandemia ei ole mikään vapauttava tuomio muista uhista. Päinvastoin korona muistuttaa kouriintuntuvasti, että vakaviin kriiseihin on pakko varautua vaikkei olisi varaakaan. Se pätee myös maanpuolustukseen.
6:29
Moni tietää Maslow´n klassisen tarvehierarkian: Viisi eri tarpeiden luokkaa, joista edellinen pitää aina täyttää jossain määrin, ennen kuin seuraavaa voidaan täyttää.
Ensimmäiseksi tulevat fysiologiset tarpeet kuten hengissä säilymisen edellytykset. Ruoka, vesi, ilma. Sitten turvallisuuden tarpeet: Suojautuminen pedoilta, vastustajilta tai väkivaltaiselta kuolemalta. Kolmantena yhteenkuuluvuus, rakkaus ja ystävyys sekä ryhmään kuuluminen. Neljäntenä arvostus ja kunnioitus yhteisöltä. Viidentenä itsensä toteuttaminen elämän eri saroilla.
Kaikki tarpeet ovat tärkeitä, mutta listan edelliset ovat aina perustavampia kuin jälkimmäiset.
Länsimaailmassa olemme pitkään eläneet kohtuullisen turvattua elämää – pääsääntöisesti Suomen kansalaisilla on kotimaa ja koti, ruokaa ja juomaa, suhteellisen maksuton koulutus ainakin tietylle tasolle saakka ja mahdollisuus tavoitella henkilökohtaista onnea ja menestystä. Toki eriarvoisuutta on Suomessakin paljon, mutta maailman isossa kuvassa suomalaisilla on kuitenkin mennyt aika hyvin.
Nyt se turvallisuus onkin yhtäkkiä järkkynyt. Moni havahtuu ensimmäistä kertaa elämässään konkreettisesti siihen, että ehkäpä emme olekaan turvassa.
Osa ihmisistä tuntuu kuitenkin epäloogisesti kuvittelevan, että tämä on ainoa poikkeustila johon voimme koskaan joutua. Siksi pitkin koronakevättä on kuulunut soraääniä, joiden mielestä nyt on oikea aika luopua kymmenen miljardin HX-hävittäjähankkeesta ja laittaa nekin rahat ”oikeasti tärkeään” eli terveydenhuoltoon.
Ajatus on houkutteleva, mutta turvallisuutta ei voi taata siirtelemällä sitä elintärkeästä kohdasta toiseen elintärkeään.
Koronan pitäisi nimenomaan muistuttaa, että kaikenlaista järkyttävää voi tapahtua, vaikka normioloissa uhat tuntuisivat kaukaisilta. Mietitään vaikka Huoltovarmuuskeskusta: Alan ammattilaisia lukuunottamatta harva kansalainen koki huoltovarmuuttakaan polttavan ajankohtaiseksi ennen kuin koronakriisi läväytti laitoksen asiat kaikkien silmille.
Entä terveydenhuolto ja vanhainkodit? Ennen koronaa Suomi jaanasi vuosikausia sote-uudistuksesta, ikääntyvästä väestöstä ja terveydenhuollosta. Sitä sanottiin silloin kriisiksi. Nyt se silloinen kriisi näyttäytyy entisenä normaalina. Jos nyt ei ihan hyvinä aikoina niin ainakin vähän parempina kuin tämä.
Aivan samoin: Todella huonojen aikojen näkökulmasta voimme nyt elää kansainvälisten suhteiden hyviä aikoja. Vakaviin uhkiin on pakko varautua silloin kun ne eivät vielä vyöry täysillä päälle.
Korona ei ole mikään vapauttava tuomio muista mahdollisista uhista.
Korona kannattaa nähdä konkreettisena muistutuksena siitä, mihin meillä pitää olla yhteiskuntana varaa: Maslow´n tarvehierarkian peruskiviin, hengissä selviämisen edellytyksiin ja turvallisuuteen. Vasta niiden päälle voi rakentaa yhteenkuuluvuutta – kuten on jo nähtykin. Esimerkiksi vanhusten ja riskiryhmien suojelu on ja sen pitääkin olla nyt valtakunnan ykkösprioriteetti.