Merkittävien asioiden takia on joskus yksinkertaisesti pakko matkustaa ulkomaille asti.
Lähes 20 vuotta sitten brittiyhtye nimeltä Radiohead mullisti 16-vuotiaan teinin maailman.
Tuo mullistus tapahtui vaiheittain. Ensimmäinen vaihe oli Ylen Radiomafia-kanavan kuunteleminen keväällä 1997, kun Upteekki-ohjelmassa soitettiin Radioheadin OK Computer -albumin viides kappale.
Kappale nimeltä Let Down. Laulu, joka tuntui. Se tuntui 20 vuotta sitten ja se tuntuu edelleen.
Radiohead - Let Down
Se tuntuu siltä, että on lähdössä lentoon. Siltä, että kropan läpi kulkee minisähköiskujen kaltaisia kylmiä väreitä. Siltä, että tekee mieli sulkea silmänsä ja pyöriä hitaasti ympyrää.
Se tuntuu siltä, että neljän minuutin ja 59 sekunnin ajan millään oman itsen ulkopuolisella asialla ei ole yhtään mitään väliä.
Let Down tuntuu vatsanpohjassa. Se tuntuu selkäpiissä. Se tuntuu samalta kuin Pet Shop Boysin Being Boring, The Nationalin Start a War, Kentin Oprofessionell ja R.E.M.:n Nightswimming.
Siltä, miltä musiikin pitää parhaimmillaan tuntua.
Toinen mullistusvaihe alkoi, kun tuo 16-vuotias teini laittoi kaverin cd-levyltä tyhjälle c-kasetille äänitetyn OK Computer -levyn stereoiden kasettisoittimeen ja painoi play-nappulaa.
Ensin albumi hämmensi, mutta sitten kuuntelutoisto kuuntelutoiston jälkeen asia vahvistui: nyt soi levy, jossa on jotain todella erityistä.
Tätä taustaa vasten Radioheadin konsertti viime perjantaina 9. kesäkuuta 2017 Tukholman Globenissa oli katkera pettymys. Se oli myös täydellinen.
Katkera pettymys siksi, että yhtye ei esittänyt maailman parasta Let Downia.
Täydellinen siksi, että yhtye sisällytti 24 kappaleen settilistaan valtavan määrän niin sanotusti isoja ja merkittäviä lauluja tuotannostaan. OK Computerin kappaleista kuultiin viisi. Keikalla kuultiin myös harvinaisempia lauluja.
Yhtye sai luotua keikasta draamankaarellisesti vaikuttavan kokonaisuuden. Varsinaisen osuuden toiseksi viimeisenä kuultu Exit Music (For a Film) oli vaikuttavin keikkaelämyshetki vuosikausiin.
Kun Thom Yorke säesti itseään kappaleen säkeistöissä akustisella kitaralla ja lauloi lähes kuiskaten, loppuunmyyty Globen hiljeni täysin ja tunnelma oli muutamien huudelleiden jurpojen sabotointiyrityksistä huolimatta harras.
Kun biisin lopussa yleisö lauloi Yorken mukana viimeisien rivejä toistaen "We hope / that you choke / That you choke", kylmiltä väreiltä ei voinut välttyä.
Ihokarvamittari nousi niin sanotusti tappiin samalla tavalla kahden viimeisen ylimääräisen numeron aikana. Ensin näin kävi The Bends -albumin (1995) Fake Plastic Trees -kappaleen kohdalla.
Kaiken huipensi Karma Police -hitin odottamaton yhteislaulutuokio, jota Thom Yorke vielä kappaleen päätyttyä jatkoi laulattamalla yleisöä loppusoiton kiertoa toistaen.
Kun 16 000 ihmistä laulaa hurmioituneina, että "Phew, for a minute there / I lost myself / I lost myself", on kyseessä jotain erityistä.
Jotain niin erityistä, että se melkein itkettää. Sen erityisyyden soisi suomalaisten vielä joskus saavan mahdollisuuden kokea, sillä Radiohead on esiintynyt kotimaassamme vain kerran, vuonna 1995.
Toivottavasti saavut siis vielä joskus Suomeenkin, Radiohead. Teitä on mukava matkustaa katsomaan ihan minne tahansa, mutta tännekin teitä kaivataan.