Itäraja oli pitkään niin eksoottinen paikka, että sitä tultiin katsomaan kaukaa. Moni turisti halusi nähdä miltä se Neuvostoliitto oikeasti näyttää. Siis turvallisesti Suomen puolelta vilkaistuna. Rohkeimmat eksyivät rajavyöhykkeelle ja saivat sakot.
Neuvostoliitto kaatui, mutta sen jälkeen EU:n itäisimmällä pisteellä Ilomantsissa käytiin ihmettelemässä erämaalammen takana alkavaa suurta Venäjää.
Tavalliselta suomalaiselta suolta se näytti.
Oikeasti itäraja olikin pitkään tosi tylsä paikka. Ei siellä juuri mitään tapahtunut. Se oli niin tylsä, että siellä oli mukavaa ja rauhallista asua, ja hankkia jopa kesämökki.
Onnekkaimmat saattoivat ostaa päräyttää vaikka kokonaisen rajavartioaseman kesäpaikaksi tai metsästysmajaksi. Niitä kun lopetettiin 1980-luvun lopulta alkaen rivakkaa vauhtia. Osa tuikattiin tuleenkin.
Rajaseudun asukkaille tylsyys sopi mainiosti. Sai olla rauhassa. Neuvostoliiton, sittemmin Venäjän rajavartioviranomaiset pitivät visusti huolen, että raja ei vuotanut.
Jos sieltä joskus joku pääsi läpi, paluukyyti alkoi saman tien.
Rajaseudun asukkaat ovat tottuneet vuodesta 1944 saakka luottamaan siihen, että raja pitää. Tiedettiin, että se on ollut jopa kunniakysymys Venäjän rajaviranomaisille. Sitä kunnioitettiin.
Siksi nyt muutaman kuukauden jatkunut villi meno itärajan pohjoisilla raja-asemilla hämmentää suuresti rajaseudun asukkaita. Heidät yllätettiin todellakin housut kintuissa kesken arkiaskareiden. Vertaus sotaevakkoon lähtöön on korni, myönnän, mutta tulipahan mieleen.
Luottamus on nyt koetuksella, osin jo menetetty. Tavatessaan rajan ihmiset supattelevat kuka tätä nykymenoa haluaa ja kuka sitä ohjaa. Mietitään, käveleekö se vielä tuntematon taho paikallisten rajaviranomaisten yli.
Pelkäämisestä ei haluta puhua, mutta turvallisuuden tunne on ainakin järkkynyt. Olennaista on huomata, että vuosikymmeniä jatkunut luottamus on järkkynyt ja se on iso muutos.
Rajavyöhyke on Suomen puolella kutistunut vuosien varrella lähes olemattomiin. Kunnaksen perhe Tohmajärven Värtsilässä asuu vyöhykkeen ulkopuolella vaikka rajalinjalle on omasta pihasta vain 170 metriä.
Esimerkiksi Pohjois-Karjalan rajavartioston 300 kilometriä pitkällä vastuualueella vain neljä ihmistä asuu vakituisesti enää rajavyöhykkeellä. Mökkejä siellä on parikymmentä. Mutta rajan välittömässä vaikutuspiirissä lähimmissä kylissä tai niiden osissa asuu jo 2000 ihmistä.
He ovat tottuneet siinä rajan lukkona olemaan. He eivät ole valittaneet tai pitäneet ääntä itsestään. He eivät halua provosoida asioita nytkään.
Tästä ei ole Suomessa vielä puhuttu. Mutta kun olen viime viikkoina rajan kylissä liikkunut Sallasta Kainuun kautta Karjalaan, niin muutos on selvästi aistittavissa - ihmisiin on iskenyt epäluottamus. Toki on niitäkin, jotka rehvastelevat, etteivät pidä ovia lukossa vieläkään.
Pohjois-Suomessa Raja-Joosepin ja Sallan raja-asemilla itärajan yli tulee turvapaikanhakijoita päivittäin. Kuusamolaiset kuiskivat, milloin meno 10 vuotta toiminnassa olleen Kortesalmen rajanylityspaikan maastossa äityy samanlaiseksi.
Kainuussa samaa mietitään ainakin Vartiuksen lähikylissä.
Kainuun ja Pohjois-Karjalan raja-asemien henkilöstö on ollut tai on parasta aikaa koulutuksessa Sallassa. Sieltä haetaan oppia miten toimia, jos turvapaikanhakijoita alkaa ilmaantua.
Kesä huolestuttaa kaikkia. Kun lumi sulaa, itärajan maastojuoksukilpailut alkavat. Liikkuminen helpottuu olennaisesti. Ei hyvältä näytä. Sitä ennen poliitikkojen pitäisi toimia.
Reilun 100 metrin päässä rajalinjasta seisovan, pian 300 vuotta vanhan sukutilan uusi isäntä lähettikin päättäjille toivomuksen, että sopimuksista pidettäisiin jyrkästi kiinni.
Sitä moni muukin rajan ihminen toivoo. Sehän tästä vielä puuttuisi, että rajaseudun ihmisten luottamus katoaisi myös eurooppalaisiin sopimuksiin.
Ei ole itäraja enää tylsä paikka lähikuukausina. Ikävä kyllä.
Toivottavasti olen taas väärässä.