Monien on vaikea ymmärtää, miksi noin seitsemän miljoonan vauras ja ystävällinen Hongkong on yhtäkkiä muuttunut suoranaiseksi sotatantereeksi.
Tuo kaunis, lämmin ja sykkivä kaupunki (jonka nimi tarkoittaa suomeksi "tuoksuvaa satamaa" sinne aikoinaan saapuneiden banaanilasteissa olleiden valtamerilaivojen mukana) on nyt kaaoksen tilassa.
Banaanin tuoksu on vaihtunut pippurikaasun, kyynelkaasun ja palavien bensiinipullojen kirveleväksi yhdistelmäksi. Mielenosoituksissa on saanut surmansa jo kaksi nuorta, loukkaantuneita on satoja ja pidätettyjä on noin 4 500.
Tilanne on vain pahentunut viikko viikolta jo yli viiden kuukauden aikana. Monin paikoin arki on vaikeutunut, kauppoja, kouluja, katuja ja metroasemia on suljettu. Rauhallisimmillakin alueilla on vaikea elää, koska kyynelkaasun katku tunkeutuu kaukana mellakoistakin sijaitsevin asuntoihin.
Mikä on siis mennyt pieleen?
Ongelmat ovat kuitenkin kyteneet pinnan alla jo pitkään ja mielenosoituksia on ollut kaupungissa aina, muttei näin vakavia ja väkivaltaisia.
Vuoden 2014 sateenvarjomielenosoitukset olivat pyhäkoulumeininkiä tämän päivän mellakoihin verrattuna. Silloin poliisia vaadittiin tilille kyynelkaasun käytöstä, nyt oikeiden luotien ampumisesta lähietäisyydeltä väkijoukoon. Monet opiskelijat ovat vasta parikymppisiä ja heidän vanhempansa seuraavat nyt sydän kurkussa jälkikasvunsa selviytymistä epätasaisissa katutaisteluissa.
Luovutuslaki, eli niin sanottu extradition bill, josta nykyinen mellakointi sai alkunsa vedettiin lopulta takaisin, mutta siinä ei olekaan koko villakoiran ydin.
Kiina on vähitellyn kiristänyt otettaan monilla hongkongilaisten elämänalueilla. Se näkyy itsehallinnon kaventamisessa, koulujen opetuksessa, mediassa, oikeusjärjestelmässä.
Lehdistövapauksia on rajoitettu, kirjakaupoista on poistettu epäilyttäviä kirjoja ja internetsivustoja on suljettu. Hallintojohtaja valitaan vaaleilla, jossa kaikki ehdokkaat kulkevat Pekingin talutusnuorassa. Suurliikemiehet istuvat Kiina kansojen kongressissa CPPCC:ssä.
Mutta on tyytymättömyyteen monia muitakin syitä.
Hongkong on maailman epätasa-arvoisimpia paikkoja talouden mittareilla mitattuna. Se on myös yksi maailman kalleimmista paikoista asua. Asunnot ovat todella ahtaita ja vain neliön ostamiseen voi kulua vuoden palkka. Nuorilla on huoli tulevaisuudestaan. He eivät halua olla kiinalaisia ja tahtovat pitää vapautensa: TV-kanavansa, Facebookit, YouTubet, Twitterit ja niin edelleen.
Mutta poliittisia uudistuksia ja laajempaa demokratiaa vastustavat myös Hongkongin rikkaat liikemiehet, jotka nytkin salaa toivovat jo Kiinan kansanarmeijan väliintuloa. Monet eivät tunnusta protestien oikeutusta millään tasolla.
Mielenosoittajien vaatimuslista on Pekingin vallanpitäjien mielestä kuitenkin mahdoton. Demoratiaa ei haluta laajentaa, sillä se voisi johtaa vaatimusten kasvuun muuallakin. Mielenosoittajat vaativat myös puolueetonta selvitystä poliisin voimankäytöstä ja vankiloissa olevien vapauttamista.
Mutta voiko Taivaallisen rauhan aukion tapainen verilöyly toistua Hongkongissakin? Tuskin. Ajat ovat muuttuneet kuitenkin 30 vuodessa niin paljon. Kiina ei halua vaarantaa kauppaneuvotteluja yhtään enempää Yhdysvaltain kanssa ja muutenkin koko globaalitalous on niin kietoutunut toisiinsa. Armeijan tankkien vyöryminen Hongkongin liikekaduille olisi liian kova imagotappio Kiinalle.
Mutta useimmille hongkongilaisile kaupunki ei enää ole sama kuin ennen. Ei minullekaan. Hongkongiin oli aina mukava tulla Pekingin vuosien aikana. Vastaan puhalsivat läntiset tuulet, englannilla pärjäsi joka paikassa, ihmiset olivat ujoja mutta ystävällisiä. Kaikki palvelut toimivat. Ero superrikkaiden ja superköyhien välillä kuitenkin oli koko ajan läsnä. Tänään hongkongilaiset ovat yhä ahtaammalla omassa kaupungissaan.