Kirja-arvio: Keltaliivit katosivat, ongelmat jäivät

Vuosi sitten Ranskassa nousi näkyvä ja väkivaltainenkin ilmiö, jonka puhti näyttää olevan jo poissa: keltaliivit.

Yleisradion Ranskan-kirjeenvaihtajan Annastiina Heikkilän monipuolisesti taustoitettu 200-sivuinen reportaasi paikan päältä kertoo mistä liikkeessä on kyse.

Talouden rakennemuutokset, teknologinen kehitys ja globalisaatio – näitä ei voi erottaa toisistaan – ovat pyyhkäisset myös yli Ranskan, erityisesti maaseudun sekä isojen kaupunkien ulkopuolella olevat, lähiöitä kauemmat asuinalueet, joita julkinen liikenne ei tavoita.

Liikkeessä ilmentyy keskusta-periferia taloudellisesti, fyysisesti, kulttuurisesti ja mentaalisesti, vaikka viimeinen pisara oli polttoaineen hinnan nousu.

Tästä autoriippuvuudesta on myös keltainen liivi symbolina: sellainen on oltava joka autossa. Ja se näkyy. Liikenneympyrä (ranskalainen keksintö muuten, Heikkilä kertoo) jos mikä on solmukohta, jonka saa tukittua helposti.

Millaista perintöä keltaliivit jatkavat?

Kun näihin jälkiteollisia maita koetteleviin murroksiin ymppää ranskalaisten historiallisen tavan ratkoa asioita mielenosoituksin, katumellakoin, barrikadein, vallankumouksin, tai ainakin vallankumousretoriikkaa ja vallankumousromantiikkaa viljellen, keltaliivit ei ole lopulta poikkeus yhteiskunnallisena ilmiönä.

1300-luvun talonpoikaiskapinat, 1789 suuri vallankumous, 1830, 1848, 1968, vai mikä? Näistä Heikkilä löytää yhtymäkohtia vuoteen 1789, johon liittyviä symboleja giljotiineineen mielenosoituksissa näkyi paljon.

Kuten yli 200 vuotta sitten, myös nyt tyytymättömyys koskee keskiluokkaa. Köyhemmillä ei ole eikä ollut voimavaroja protesteihin.

Keltaliivit käyvät töissä, ja edustavat monia ammatteja. Heillä on tunne siitä, etteivät valtaapitävät välitä heistä. Keskeistä onkin vahva tunne yhteisöllisyyden hajoamisesta ja pelosta pudota unholaan.

Jos vallankumousveljet ja -sisaret 1700-luvun lopulla saivat kammettua kuningaskunnan nurin ja Ranskan tasavallaksi, keltaliivit eivät siinä onnistuneet, vaikka tiesivät Pariisin keskustan spektaakkeliarvon mediassa ja toivat kumouksellisen raivonsa sinne.

Macron ärsyttää monia

He toki aluksi saivat ahtaalle ja myönnytyksiin omissa korkeuksissaan leijuneen Jupiter-presidentin Emmanuel Macronin, jolle mahtipontiset kuninkaalliset symbolit Versaillesista paraateihin Champs-Élysées´llä ovat osa minäkuvaa.

Älykäs ja asioihin intohimoisesti paneutuva Macron ärsyttää monia. Korostetun etäinen persoona (jota on pyrkinyt pehmentämään), taustalla maan eliittikoulut, ja jo nuorena kimalteleva uraputki. Macron herätti ja herättää yhä jopa alkukantaista vihaa, mikä purkautui järjettömänä paikkojen rikkomisena eri puolilla maata.

Heikkilän oma näkemys Jupiterista on, että presidentti on briljantti päästään ja taitaa sosiaalisuuden, ja on aidosti kiinnostunut asioista, mutta on myös kylmä ja laskelmoiva. Ja hänen politiikkansa on suuria tavoitteita vaisumpaa.

Vaikka sosiaalinen media on ollut tämänkin liikkeen organisoimisessa, viestinnässä, solidaarisen hengen luomisessa ja sisäisessä agressiossakin keskeistä, keltaliiviliike oli ja on ideologisesti hajanainen.

Liike ilman johtajia

Sillä ei tietoisesti ole ollut johtajia, sen 42 kohdan ohjelma ajaa lähes kaikkea maan ja taivaan väliltä, se vaatii ”välittömiä muutoksia, ilman minkäänlaisia neuvotteluja. Liike päätti vaatimuksistaan sosiaalisessa mediassa, ja julisti sitten edustavansa koko Ranskan kansaa”.

He eivät ole myyttinen ”kansa”, vaikka varsinkin alkuvaiheessa 80 prosenttia ranskalaisista vähintään sympatisoi keltaliivejä. Moni keltaliivi piti väkivallan käyttöä hyväksyttävänä, vaikka enemmistö osoitti mieltään rauhanomaisesti.

Liike on myös omassa kuplassaan. Eri mielisiä, eli maltillisesti ajattelevia, putsattiin pois fb-ryhmistä. Perinteinen sovinismi kukkii, sillä näkyvä naispuolinen keltaliivi saa tappo- ja raiskausuhkauksia ”omiltaan”, kun kehtaa nostaa päätään muiden yläpuolella.

Ranskalaisia kyllä kiinnostaa politiikka ja yhteiskunnalliset asiat, Heikkilä muistuttaa. Lukuisissa kansalaistupailloissa ihmisiä huolestuttivat terveyspalvelut maahanmuuttoa ja terrorismia enemmän, mikä Heikkilän mukaan yllätti myös Macronin.

Hän pohtii myös niin poliisin voimankäyttöä, ulkopuolisten trollien vaikutusyrityksiä, kuin median roolia ja keltaliivien suhtautumista niihin.

Poliittisesti keltaliivejä ei voi puristaa yhteen muottiin, vaikka viime kevään EU-vaaleissa moni heistä äänesti äärioikeistolaista nationalistia Marine Le Peniä ja tämän Kansallista liittoumaa (entinen Kansallinen rintama).

Mikä on keskiluokka?

Kyseessä on keskiluokan kapina, Heikkilä toteaa.

Mikä tämä keskiluokka on, siitä eivät ranskalaiset tutkijatkaan ole yksimielisiä, ja määrittelyyn vaikuttaa moni tekijä. He ovat kuitenkin jumiutuneessa luokkahississä. Kaipasin keskiluokan luonnehdintaa jo kirjan alkuosaan, nyt se tulee taustoittavammin esille vasta kun kirjaa on luettu kaksi kolmasosaa.

Ranskassa oli 1950-luvulla poujadismiksi kutsutttu ”pienyrittäjien verokapina”, missä vaikutti myös Jean-Marie Le Pen. Se oli oikeistopopulistinen liike, mutta tuskin kuitenkaan Euroopan ensimmäisiä laatuaan, kuin ehkä toisen maailmansodan jälkeen. Sotaa ennen ja/tai sen aikana niitä nimittäin piisasi, täälläkin esimerkiksi Lapuan liike.

Euroopassa puhutaan mieluusti sosiaalisesta markkinataloudesta. Jokin on mennyt pieleen, kun miljardööritkin ovat huolissaan länsimaisen liberaalin demokratian ja yhteiskunnan tilasta.

On ehkä oikeampaa puhua kaiken läpäisevästä hyperindividualisoivasta markkinayhteiskunnasta, jota markkinatalous on vain osa, ja missä sosiaalisuus on jauhautunut voittajat häviäjistä erottelevassa myllyssä.

Suosittelen lämpimästi kirjaa luettavaksi niin Ranskasta kuin Euroopasta yleisemminkin kiinnostuneelle. Heikkilä kirjoittaa erittäin sujuvasti, asiantuntevasti ja elävästi. Keltaliivit voivat ehkä olla passé, mutta muutokset ovat läsnä joka päivä 24/7.