Jan Matti Dollbaum, Morvan Lallouet, Ben Noble: Navalnyi ja Venäjän oppositio (Suom. Timo Korppi). Bazar. 2022. 304 s.
Mikä Aleksei Navalnyi on miehiään?
Vladimir Putinin vastaisen opposition ylivoimaisesti nimekkäin henkilö istuu nyt vankilassa, novitshok-myrkytyksestä hiuksenhienosti hengissä selvinneenä.
Navalnyi (s. 1976) ei olisi kaltereiden takana, ellei Kreml kokisi häntä uhaksi.
Siksi Putin ei mainitse Navalnyita edes nimeltä. Ja miksi muuten hänen yrityksiään ryhtyä ehdokkaaksi vaaleissa olisi estetty, tai keksitty erilaisia syitä pidättää tai vangita mielivaltaisuuksia sallivien lakien puitteissa.
Kolme Venäjä-tutkijaa, saksalainen Jan Matti Dollbaum, ranskalainen Morvan Lallouet, ja britti Ben Noble syventävät mediassa esitettyä kuvaa Navalnyista.
Hän on poliitikko, organisaattori, aktivisti. Ei poliitikko länsimaisessa mielessä, koska nyky-Venäjä ei salli meille tuttua poliitikon roolia ja avointa poliittista kilpailua.
Navalnyi nousi julkisuuteen korruption paljastajana. Muistiin ovat jääneet niin videot Putinin Mustanmeren miljardipalatsista 700 euron vessaharjoineen, kuin entisen pääministerin Dmitri Medvedevin omistukset, jollaisista pääministerin tai presidentin palkoilla ei voisi edes haaveilla.
Navalnyi on nettiajan vaikuttaja, hän on paljastanut vääryyksiä YouTube-kanavallaan ja blogeissaan. Jossain vaiheessa hän myös hurahti netin pikademokratiaan, missä politiikan ohjelmat luodaan hujauksessa ihmisten netissä kertomien näkemysten pohjalta. Ajatus jäi lyhytikäiseksi.
Navalnyi myös hallitsee katuprotestit, joita hän avustaja- ja tukijajoukkoineen on järjestänyt pitkin Venäjää. Yksin Navalnyi ei siis ole saanut kaikkea aikaan.
Kirja kuvaa myös näitä taustajoukkoja, vaikka Navalnyi on pääosassa. (Nyt Navalnyin osalta teonsanojen tietysti pitäisi olla imperfektissä. Vankilasta pääsy voi viedä vuosia, jos terveys sinne asti kantaa.)
Koko Venäjän oppositiota kirja ei järin syvästi kuvaa, nimestään huolimatta, vaikka se tuo esiin muun muassa 1990-luvun toivon, liberaalin Jabloko-puolueen, ja Permin karkotuskaupungin vapaamielisen ajattelun ja toiminnan keskuksena.
Navalnyi on kiistämättä rohkea, tai urhea kuten kirjassa usein kuvaillaan. Hän on älykäs luovimaan jatkuvasti hankaloituvissa Venäjän toimintaolosuhteissa. Kirja antaa hänestä myös kuvan energisenä ja huumoriltaan terävänä ja sarkastisena.
Navalnyi ei ole teoreetikko, vaan ”tekijämies, ei ajattelija”, lähtien ammattimaisesti hoidetuista kampanjoinneista samanilmeisine toimistotiloineen.
Kirjoittajien mukaan Navalnyin nettiminä ja julkinen minä ovat paljolti sama asia.
Onko hän demokratian kannattaja, populisti, nationalisti?
Navalnyi kannattaa vapaata markkinataloutta, mutta heikommista on pidettävä huolta. Politiikankin tulisi perustua ajatusten vapaaseen kilpailuun.
Kaikki hänen organisaatioissaan ja tukiryhmissään mukana olevat eivät ole kaikesta samaa mieltä keulakuvansa kanssa.
Navalnyi kuitenkin toimii ukkosenjohdattimena Putinin vastaiselle toiminnalle, mikä kysyy monelta yhä enemmän rohkeutta kuristusotteen vain tiukentuessa. Ihmisiä pelotellaan, vangitaan tai ajetaan maanpakoon. Lait ovat tehneet järjestöjen toiminnasta käytännössä mahdotonta.
Navalnyita voi pitää populistinakin, mutta kuten sanottua, Venäjällä poliittinen toiminta vaatii mielikuvitusta tiedon levittämiseksi korruptiosta, ja kansalaisten tuntojen esiin saamiseksi ja aktivoimiseksi. Suomessa korruptoituneen eliitin vastustaminen kuulostaa aivan toiselta kuin Venäjällä.
Navalnyi ei kuitenkaan ole suurten massojen ihailema vaikuttaja. Hän jakaa mielipiteitä, ja Kremlin hallitsema media pitää huolen, että mielikuva on kielteinen.
Kirjoittajien mukaan toisin kuin populistit usein, Navalnyi tukijoineen ei naureskele asiantuntijoille. Hän kuuntelee heitä, mutta itse ei halua antaa kuvaa, että kuuluisi älymystöön. Hänen Leniniä inhoava ukrainalaissyntyinen isänsä palveli upseerina puna-armeijassa, äiti teki töitä kirjanpitäjänä.
Kirjoittajat eivät ole päässeet haastattelemaan Navalnyita. He nojaavat lukuisiin haastatteluihin ja aikalaislähteisiin.
Yksi Navalnyin ympärillä leijuva kysymys on nationalismi.
Kirja ei anna tähän tyhjentävää vastausta. ”Olen enemmän tai vähemmän liberaali tyyppi”, hän on todennut eräässä haastattelussa.
Navalnyi liikkuu aktivistina ja poliitikkona opportunistisesti liberalismista nationalismiin ja siirtolaisvastaisiin lausuntoihin.
Krimin miehitykseen hän suhtautui käytännönläheisesti: tapahtunut rikkoi kansainvälistä oikeutta, mutta tilanne on nyt mikä on. Kirja ei anna kuvaa etnovenäläisyyden ylivaltaa ajavasta henkilöstä.
Historian peruutuspeiliin katsoessa Navalnyin jouluaattona 2011 Moskovassa pitämä puhe tuo mieleen trumpmaisen tuulahduksen ennen presidentti-Trumpia.
”Näen täällä tarpeeksi väkeä Kremlin valtaamiseen, vaikka heti. Mutta me olemme rauhan asialla, emme siis ryhdy siihen – vielä! Mutta jos nämä konnat ja varkaat yrittävät vielä huijata meitä ja valehdella meille, me teemme sen! Se kuuluu meille!”
Se pieni ero on siinä, että Yhdysvalloissa Trumpin on ollut mahdotonta niellä tappiotaan täysin legitiimeissä presidentinvaaleissa., kun taas Venäjällä Kremlin ja koko virallisen järjestelmän korruptiolle on vaikea löytää riittävän suurta mittakaavailmaisua.
Kirja myös valottaa Navalnyin toiminnan rahoitusta. Esimerkiksi viranomaisten viime vuonna äärijärjestöksi nimeämälle FBK-järjestölleen lakimiehen koulutuksen saanut Navalnyi on saanut tukea ainakin osin nimellään esiintyviltä liike-elämän vaikuttajilta ja joukkorahoituksella.
Myrkyttäminen on yksi Venäjän turvallisuuspalvelujen käyttämistä monista tappamiskeinoista. Navalnyin tapaus on niistä tunnetuimpia.
2016 myrkkypiikin sai kotiovellaan kehoonsa Sergei Mokhov, Navalnyin yhteistyökumppanin Ljubov Sobolin aviomies. Mokhov tutki tuolloin hämäriä hautausliiketoimia. Mokhov selvisi hengissä, mutta myrkkyä – tai tekijää – ei ole vieläkään kyetty tunnistamaan.
Kirja tarjoaa helposti ja sujuvasti luettavaa tietoa Navalnyista, hänen toimintatavoistaan, päämääristään ja tukijoukoistaan.
Joitakin pieniä huomioita: Kirgistan on Kirgisia, Tazikistanille löytyy myös toisenlaisia kirjoitusasuja. Myös jotkut nimet ovat eri kirjoitusasussa kuin mitä meikäläisessä mediassa usein on: Putinin läheinen Igor Sekhinin olen nähnyt kirjoitettavan Igor Setšin, tai Setshin. Kirjassa termistä siloviki käytetään ilmaisua ”pakottavat tekijät”. Yleensä sillä kuvataan turvallisuuselinten vaikuttajaeliittiä tai ”voimaministeriöitä”..
Ajallisesti teos hyppii pitkin tätä vuosituhatta, johtuen siitä, että se tarkastelee Navalnyita eri luvuissa korruptioaktivistina, poliitikkona ja mielenosoittajana. Tämä lienee tulos kolmen eri kirjoittajan työstämästä teoksesta. Kirja esimerkiksi myös jättää tarkemmin taustoittamatta, mistä Navalnyin vankilaan vieneessä ns. Yves Rocher -tapauksessa on kyse.
Lopuksi kirjoittajat vielä pohtivat Navalnyin ja oppositioliikehdinnän roolia tämän päivän Venäjällä, ja vetävät yhteen Navalnyin toimintaa.
Länsi ei kykene Navalnyita vankilasta pelastamaan. Ja jos Putin ei Navalnyita pelkää, hän tietää, että Navalnyin paljastukset ja ihmisten poliittinen aktivointi ovat uhka hänelle ja valtapiirilleen. Siksi poliittisen oppositio on rajusti tukahdutettu.
