Markus Hotakainen: Mustat aukot ajan ja avaruuden rajalla (Otava 2021)
Mustiin aukkoihin on tarjolla vain menolippuja – aukko kun imee kaiken lähellä olevan puoleensa eikä päästä mitään pois, ei edes valoa.
Markus Hotakainen valottaa tuoreessa kirjassaan yleistajuisesti mustien aukkojen mysteeriä. Totuuden nimissä on sanottava, että välilllä selitykset menevät sen verran vaikeiksi, että muutama kirjan lause täytyy lukea pariinkin kertaan ymmärryksen varmistamiseksi.
Vaikka mustia aukkoja on tutkittu vakavasti vasta alle sata vuotta, Hotakainen kertoo, että jo 1700-luvun lopulla ryhdyttiin pohtimaan tuntemattomien massojen olemusta avaruudessa. Ajan kuluessa ja tiedon kumuloituessa tietämys mustista aukoista on lisääntynyt mutta mitään lopullista totuutta näistä maailmankaikkeuden kummajaisista ei edelleenkään ole.
Merkittävä rajapyykki saavutettiin viime vuonna, kun Nobel-komitea antoi palkintonsa Roger Penroselle. Nobel-komitean mukaan Penrose oli osoittanut, että mustan aukon muodostuminen on suora ja väistämätön seuraus Albert Einsteinin luomasta yleisestä suhteellisuusteoriasta. Einstein ei muuten itse uskonut mustiin aukkoihin.
Aukko imee kaiken pieneen pisteeseen
Arkijärjellä mustaa aukkoa on tietenkin lähes mahdotonta ymmärtää: miten luhistuva tähti voi muuttua mustaksi aukoksi, joka imee kaiken lähellään olevan ja puristaa materian pisteeseen, käytännössä "olemattomiin". Ehkä pistekin kuulostaa isolta, sillä oikeasti materia tai massa puristuu tyhjiin, pisteen tilavuus on nimittäin nolla mutta tiheys ääretön.
Matemaatikot eivät kuulemma kavahda tällaisia äärettömyyksiä, sillä matemaatikot voivat jopa laittaa erilaisia äärettömyyksiä suuruusjärjestykseen. Fyysikolle äärettömyys tarkoittaa yleensä, että laskelmissa on tehty virhe.