Kirja-arvio: Maailmanparantajan muistelmat – yhden ihmisen odysseia paremman maailman puolesta

Isomäki pitää erityisesti prosenttiliikettä menestyksenä. Vuonna 1981 jopa satatuhatta ihmistä sanoi maksavansa prosenttilahjoituksia. 

Isomäki pääsi muiden prosenttiliikkeen pääaktiivien kanssa keskusteluihin jopa YK:n silloisen pääsihteerin Javier Perez de Cuellarin kanssa tämän Suomen vierailullaan. 

Paljon muutakin Isomäki kumppaneineen on tämän kirjan mukaan saanut aikaiseksi. Kirjassa käydään läpi kehitysmaiden rokotuskampanjoita, Nestle-boikottia, tavoittetta saada halpoja rinnakkaislääkkeitä Bangladeshiin, kampanjaa tupakkateollisuutta vastaan, Intian vedenkeräilymenetelmien elvyttämistä, Aidsin vastaista työtä, puukampanjoita Afrikassa, Amazonasin sademetsien ja Indonesian turvamassiivien suojelua ja lopulta toimia ilmastonmuutoksen estämiseksi. 

Suomesta mainitaan muun muassa Nellimin erämaametsien suojelu ja erämaalain aikaansaaminen. 

Ulkoministeriölle kritiikkiä

Isomäki kehuu monia hankkeita mutta samalla kritisoi useaan otteeseen Suomen ulkoministeriötä, joka haluaa pääsääntöisesti lopettaa hankkeiden rahoituksen kymmenen vuoden jälkeen. 

Ajatus ulkoministeriössä on, että hyväksi havaittu kehityshanke pärjää kymmenen vuoden jälkeen omillaan, jos on pärjätäkseen. Isomäen mukaan hyvää hanketta pitäisi kuitenkin rahoittaa pitempäänkin. 

Suomessa on vähän kummallinen kansalaisjärjestöjen ja valtion suhde, sillä kansalaisjärjestöjen hankkeet rahoitetaan nykyisin 90-prosenttisesti ulkoministeriön kehitysyhteistyörahoista. 1980-luvulla avustus oli vähäisempi, esimerkiksi 85 prosenttia mutta tuolloinkin omarahoitusosuudesta osa voitiin kuitata vapaaehtoistyöllä tai tavaralahjoituksilla. 

Suomessa kansalaisjärjestöt ovat mielestäni käytännössä valtiollisia toimijoita vaikka englanniksi niistä käytetään yleensä NGO-termiä (non-governmental organization). Tämä kääntyy suomeksi ”ei-valtiollinen organisaatio”. Suomessa ainoa tunnetumpi ei-valtiollinen kansalaisjärjestö taitaa olla Amnesty, joka riippumattomuuteen vedoten ei ota valtiollista rahaa. 

Kansalaisjärjestöjen ansioita en ole kuitenkaan väheksymässä. Niiden pääansio on, että ne yleensä löytävät hyviä apu- ja kehityskohteita maailmalta ja joskus ulkoministeriöllekin on helpompaa, kun kansalaisjärjestö ottaa vastuun asioista, joissa suora valtiollinen toimija voitaisiin kokea vääränlaiseksi hankkeen vetäjäksi. 

Ilmastonmuutoksen torjunnan vaihtoehdot

Isomäki pohdiskelee järjestöjen ilmastonmuutosstrategioita. Onko järkevää osallistua maailmanlaajuisiin ilmastonmuutoskokouksiin, koska lopputuloksena voi olla jonkinlainen kansanlaisjärjestöeliitin syntyminen ja vieraantuminen ruohonjuuristrategioista ja siten niin sanottujen tavallisten ihmisten saaminen toimintaan mukaan voi vaikeutua. 

Isomäki itse ei ole osallistunut suuriin ilmastokokouksiin (niitä on järjestetty jo 27 kappaletta) ja muistuttaa, että vaikka kaikissa kokouksissa on päästy “suureen historialliseen läpimurtoon”, ilmastoa lämmittävät päästöt ovat kasvaneet näistä kokouksista huolimatta 70 prosentilla tuona aikana kun suuria kokouksia on järjestetty. 

Isomäki myös kysyy, onko järkevää yrittää saada kaikkia maailman maita mukaan kokouksien konsensus-päätöksiin. Siis Saudi Arabiaa, Venäjää ja muita pääasiassa fossiilituotannosta tulonsa saavia maita. Voisiko järkevämpää olla linja, “jossa ihan kaikkien ei tarvitsisi suostua kaikkeen ilman että jotakin voitaisiin päättää, olla sittenkin vähän käytännöllisempi?” Isomäki kysyy. 

Hän kysyy myös, onko järkeä ratkaista ilmasto-ongelmia niin kalliilla ehdotuksilla, joihin ihmisillä ei ole varaa ja joiden vaatiminen johtaa koko ongelman kieltämiseen. Mielestäni nämä ovat ihan järkeviä ja pohdittavia kysymyksiä. 

Kirjassa on myös luku epäonnistuneista hankkeista ja kansalaisjärjestöjen ristiriidoista ja suoranaisista riidoista. Isomäki myös kertoo, kuinka onnistuneissakin kehityshankkeissa kaikki on yleensä mennyt ihan eri tavalla kuin alun perin piti. Tietty kaoottisuus pitää hänen mielestään hyväksyä, jotta asiat etenisivät, vaikka etenkin EU-hankkeiden ennakkosuunnitelmissa lopputuloskin on ikään kuin jo ennalta määrätty. 

Maailmanparantajan muistelmat on oiva opus etenkin nuorille ihmisille, jotka pohdiskelevat, voiko ihminen todella vaikuttaa maailmanmenoon. Isomäellä on lukuisia esimerkkejä hankkeista ja projekteista, joilla on mahdollisesti ollut vaikutuksia laajoihin ihmisjoukkoihin. Joskus on epäonnistuttu mutta ilman yrityksiä mikään ei tietenkään etene.