Kirja-arvio: Eläimet puhuvat, ihmisistä huolimatta

Se vai hän? Koiran ja kissan kaltaiset kotieläimet ovat perheenjäseniä. Tämän arvion kirjoittaja on kasvanut perinteeseen, että kotieläimillä on joko nimi, tai sitten niihin viitatessa käytetään se-pronominia.

Olen viime aikoina tullut toisiin aatoksiin. Koirat perheessämme ovat aina olleet ja ovat rakkaita, omia ainutlaatuisia persoonallisuuksiaan omine luonteineen.

Se ei tarkoita inhimillistämistä, vaan sen yksinkertaisen asian toteamista, että eläimet eivät ole descartesilaisia koneita, vaikka ne ovat eläimiä (kuten me ihmiskädelliset olemme).

Tämän oivaltaminen vei minulta aikaa, mutta minulle ne ovat nykyään he, ja se on hän, ainakin kotieläinten kohdalla.

Hollantilaisen eläinten kommunikointiin perehtyneen filosofin Eva Meijerin kirja vahvistaa näkemystäni valaisemalla eläinten tapoja viestiä. Kieltä ei tule nähdä ja käsittää vain meidän ihmisten käyttämänä kielenä, että se olisi ainoa oikea standardi kommunikoida.

Miten koirat kieltä käyttävät?

Meijer viittaa filosofi Ludwig Wittgensteinin ”kielipeliin”, jolla itävaltalaissyntyinen ajattelija Meijerin mukaan tarkoittaa ”kokonaisuutta, johon kuuluvat kieli, yksittäiset tavat käyttää kieltä sekä hyvin primitiiviset keinotekoiset kielet”.

Keskeistä on suhde kielen ja todellisuuden välillä, käytänteissä, joissa kieli saa merkityksen.

Emme ehkä koskaan ymmärrä kunnolla, mitä eläimet ’puhuvat’ lajeille ominaisin keinoin. Koirat viestivät muutenkin kuin vain haukkumalla, kissa muutenkin kuin vain maukumalla.

Meijerin mukaan meidän ei tule miettiä päätämme puhki sitä, ajattelevatko eläimet, vaan sitä, miten ne käyttävät kieltä, viestivät omassa todellisuudessaan, mutta joskus myös meille ihmisille.

Eläimet kommunikoivat keskenään ja moniulotteisemmin kuin me ehkä ajattelemme, ja eläinten viestintää tutkitaan koko ajan. Meijer ei tarjoa lopullisia totuuksia, vaan muistuttaa, että olemme vasta raaputtamassa kirjan teeman pintaa.

Eläimillä omat kommunikaation säännöt

Mutta jos seuraa esimerkiksi kahden tai useamman koiran tai kissan tai vaikka papukaijan keskinäistä toimintaa ja suhteita, on vaikea välttyä näkemykseltä, että ”voimme hyvin otaksua myös muiden eläinten noudattavan yhteiselossaan omia sääntöjään ja että niiden kommunikaatio noudattaa sääntöjä ja malleja, jotka ovat niille merkityksellisiä”.

Eläimet myös oppivat elämänsä aikana uusia tapoja kommunikoida tilanteen mukaan. Kaikki ei ole jo niissä mekaanisesti ’sisällä’ syntymästä asti.

Meijer pohjustaa näkemystään usein esimerkein monen lajin voimin. Kun alan tutkimus etenee, saamme pikkuhiljaa tietää ja oppia lisää muusta eläinkunnasta, mikä toivottavasti lisää ymmärrystä faunaa kohtaan.

Hän pohtii myös eläinten moraalia, empatiaa ja oikeudenmukaisuutta osana eläinten kielenkäyttöä ja olemista. Mutta erityisesti kotieläimet vaikuttavat myös meihin ihmisiin.

On keskusteltava eläinten kanssa

Vuosien läheinen kanssakäyminen muuttaa ja mukauttaa meitä suhteessa eläimiin. Eiköhän jokainen meistä yritä jossain vaiheessa ymmärtää, mitä lemmikkimme oikein haluavat tarkoittaa tai sanoa. Ja me juttelemme niille, omalla kielellämme. On tarve ja halu löytää yhteistä myös niin sanotun ymmärtämisen tasolla.

Meijerillä on myös poliittinen viesti. Ihmiset ovat kohdelleet eläimiä huonosti ja rajoittaneet niiden vapauksia monin tavoin. Tehomaatalous ei välttämättä ole hyvä eläinten mielen hyvinvoinnille. Eläimetkin reagoivat ja tekevät vastarintaa, Meijer sanoo.

Meidän on keskusteltava eläinten kanssa nykyistä kunnioittavammin, on yritettävä ymmärtää heitä/niitä, vaikka eläimet eivät ole poliittisia eläimiä sanan ahtaassa merkityksessä.

”Eläinten ei tarvitse oppia mitään uuta, jotta niiden kieli olisi kieltä, meidän on vain nähtävä ne toisin. Eläimet puhuvat jo – kaiken aikaa.”

Wittgensteinista huolimatta ei pidä säikähtää, että kirja olisi tuskaista filosofiajargonia. Teksti on sujuvaa ja ymmärrettävää ilman filosofin koulutusta. Käännös on onnistunut.