Vasemmassa nimettömässä keikkuva kihlasormus merkitsee monille lupausta avioliiton solmimisesta – toisille kihlat ovat merkki suhteen vakavoitumisesta.
"Tuletko vaimokseni?" on sananparsi, josta moni nainen salaa haaveilee kuulevansa polvistuneelta mielitiettynsä huulilta, kun aika on kypsä. Romanttinen kosiminen – kihlaus – on lupaus avioliiton solmimisesta ja yhteisestä tulevaisuudesta avioparina. Kihlauksella ei tosin ole juridista velvoitetta: se on kahden ihmisen välinen sopimus, jolla on samanlainen lain suoja kuin muillakin lupauksilla ja sopimuksilla. Vaikka kihlautuminen ei ole oikeudellisesti avioliittoon rinnastettava toimi, kihlauksella on merkitystä edelleen oikeudenkin edessä. Kihlakumppanien ei tarvitse esimerkiksi todistaa tosiaan vastaan vastoin tahtoaan.
Nykyään kihlat eivät velvoita astelemaan alttarille vuoden sisään, vaan kihloissa saatetaan olla vuodenpäivät. Ennen ajateltiin, että oli soveliasta olla kihloissa kolmesta kuukaudesta puoleen vuoteen ennen kuin hääkellot soivat ja papin aamen kirkossa kuulutettaisiin.
Monet eivät kuitenkaan pidä kihlausta lupauksena avioliitosta, vaan merkkinä suhteen vakavoitumisesta.
Kihlojen karu historia
Kihloilla ei ole kovinkaan romanttinen historia. Sana kihla kumpuaa germaanisesta sanasta gisla, joka tarkoittaa panttia. 'Kihla' on ollut alun perin sulhasen maksama hinta, eräänlainen etumaksu, morsiamesta. Toisin sanoen morsian ostettiin. Vuoteen 1864 saakka kosijan piti saada avioliittolupa naisen naittajalta eli yleensä naisen isältä.
Vanhan kaavan mukaan miehen eli sulhasen tulisi käydä pyytämässä perheen päältä – tulevalta apeltaan – tyttären kättä ja lupaa avioitumiseen. Käden pyytämistä naisen isältä jatkettiin kohteliaisuuden nimissä 1900-luvulle saakka. 'Käden pyytäminen' ei kuitenkaan perustunut siihen, että mies saisi kunnian sujauttaa kihlasormus naisen nimettömään: kihlaus vahvistettiin ennen käden lyönnillä sulhasen tai sulhasen isän ja morsiamen naittajan toimesta. Sittemmin sulhanen ja morsian kättelivät toisiaan kihlauksen merkiksi.
