Kihlat – lupaus avioliitosta vai merkki vakavoitumisesta?

"Tuletko vaimokseni?" on sananparsi, josta moni nainen salaa haaveilee kuulevansa polvistuneelta mielitiettynsä huulilta, kun aika on kypsä. Romanttinen kosiminen – kihlaus – on lupaus avioliiton solmimisesta ja yhteisestä tulevaisuudesta avioparina. Kihlauksella ei tosin ole juridista velvoitetta: se on kahden ihmisen välinen sopimus, jolla on samanlainen lain suoja kuin muillakin lupauksilla ja sopimuksilla. Vaikka kihlautuminen ei ole oikeudellisesti avioliittoon rinnastettava toimi, kihlauksella on merkitystä edelleen oikeudenkin edessä. Kihlakumppanien ei tarvitse esimerkiksi todistaa tosiaan vastaan vastoin tahtoaan.

Nykyään kihlat eivät velvoita astelemaan alttarille vuoden sisään, vaan kihloissa saatetaan olla vuodenpäivät. Ennen ajateltiin, että oli soveliasta olla kihloissa kolmesta kuukaudesta puoleen vuoteen ennen kuin hääkellot soivat ja papin aamen kirkossa kuulutettaisiin.

Monet eivät kuitenkaan pidä kihlausta lupauksena avioliitosta, vaan merkkinä suhteen vakavoitumisesta.

Kihlojen karu historia

Kihloilla ei ole kovinkaan romanttinen historia. Sana kihla kumpuaa germaanisesta sanasta gisla, joka tarkoittaa panttia. 'Kihla' on ollut alun perin sulhasen maksama hinta, eräänlainen etumaksu, morsiamesta. Toisin sanoen morsian ostettiin. Vuoteen 1864 saakka kosijan piti saada avioliittolupa naisen naittajalta eli yleensä naisen isältä.

Vanhan kaavan mukaan miehen eli sulhasen tulisi käydä pyytämässä perheen päältä – tulevalta apeltaan – tyttären kättä ja lupaa avioitumiseen. Käden pyytämistä naisen isältä jatkettiin kohteliaisuuden nimissä 1900-luvulle saakka. 'Käden pyytäminen' ei kuitenkaan perustunut siihen, että mies saisi kunnian sujauttaa kihlasormus naisen nimettömään: kihlaus vahvistettiin ennen käden lyönnillä sulhasen tai sulhasen isän ja morsiamen naittajan toimesta. Sittemmin sulhanen ja morsian kättelivät toisiaan kihlauksen merkiksi.

1900-luvulla oli tapana, että sulhanen ratkaisevan vastauksen saatuaan antoi tulevalle morsiamelleen tavallisimmin kivikoristeisen sormuksen – jos vain sulhanen oli tähän tarpeeksi varakas. Kihlajaisiksi hankittiin sileät sormukset ja kihlajaislahja. Kihlasormuksen osti sulhanen morsiamelle ja morsian sulhaselle. Vanhan tavan mukaan sulhanen kihlajaispäivänä saattoi antaa morsiamelleen toisenkin lahjan: yleisimpinä lahjoina muun muassa taloustarvikkeita, vaatetavaraa, kelloja, kaulakoruja ja rannerenkaita. Tämä lahja, kuten sormuksetkin, annettiin vasta kihlajaispäivänä. Morsiamet saattoivat antaa sulhaselleen päivän kunniaksi esimerkiksi kehystetyn kuvan itsestään.

Sormus – ei alkua, ei loppua

Jo keskiajalla sormus muodostui kihlauksen ja avioliiton symboliksi. Pohjoismaissa kihlausta alettiin ilmaista sormuksin uuden ajan alussa, 1500-luvulla. Suomessa sormuksia käytti aluksi vain varakas väki. Sormusta käytti ensin vain morsian. 1600-luvulta alkaen Ruotsi-Suomessa sormuksia alkoi olla myös miehillä ja morsian sai sormeensa kaksi sileää sormusta. Vielä 1800-luvun lopulla ei läheskään kaikilla talonpoikaismiehillä ollut sormusta, vain morsiamella.

Vain Ruotsin ja Suomen vaimot käyttävät tätä nykyä kahta sormusta – muissa maissa se on lesken merkki. Ortodoksit, tanskalaiset, norjalaiset, saksalaiset ja espanjalaiset käyttävät vihkisormusta oikean käden nimettömässä. Englannissa vain nainen käyttää vihkisormusta, mies ei.

Suomessa on noudatettu pitkään vanhaa ruotsalaista tapaa, jonka mukaan kihlasormus on sileä: keskiajalla sormukset olivat täynnä uskonnollisia symboleita. Nykyään sileiden sormuksien symbolia kuvaavat timantit.

Sormuksella ei ole alkua eikä loppua: se edustaa ikuisuutta ja täydellisyyttä. Siksi sormus onkin loistava symboli kahden ihmisen väliselle liitolle.

Kihla- ja vihkisormusten sijoittaminen vasemman käden nimettömään on alkujaan kreikkalaisesta uskomuksesta, että sormesta kulkee laskimo suoraan sydämeen.

Kaikki eivät kuitenkaan kihlauksen merkiksi hanki perinteisiä sormuksia: esimerkiksi samanlaiset kaulakorut tai yhteiset tatuoinnit tai lävistykset voivat toimia merkkinä yhteisestä päätöksestä.

Onkin sanottu, että lupaus on kihlaus, ei sormus.

Kirkossa kuulutettu

Vanhan perinteen mukaan avioliittoaikomus ilmoitetaan seurakunnan sunnuntain jumalanpalveluksessa, jolloin seurakunta rukoilee tulevan avioliiton puolesta. Alun perin kuulutuskertoja oli peräti kolme, josta pappi sai palkaksi rahat ja sukat.

Kuulutusten lukeminen ei ole pakollista ja edellyttää aina kihlaparin suostumusta.

Kuulutusten kuuntelutilanteeseen liittyy erityisesti parin tuleviin lapsiin liittyviä enteitä ja uskomuksia, joten taikauskoisen tulevan morsiamen kannattaa kipittää kuulutuksia kuulemaan:

– Papin yskiminen kertoo lasten määrän.

– Jos morsian jaloittelee kuulutusten aikana, tulevat lapset oppivat nopeasti kävelemään.

– Jos morsian puolestaan jättää kuulutukset väliin kokonaan, lapsista tulee huonokuuloisia.

– Jos morsian ei puhu kirkossa, tulee lapsista tuppisuita.

Tätä nykyä pariskunnat kihlautuvat yleensä kaikessa hiljaisuudessa. Kihlat ovat parin rakkauden juhla, lupaus yhteisestä tulevaisuudesta, jota he juhlistavat kera kuohuvan – kahden. Lehtien "Kihloissa"-osiot ovat nykyään varsin hiljaisia: nyttemmin tätä rengastettua hetkeä kuulutellaan pikemminkin Facebookissa, kuin kihlajaiskortein tai -kakkukahvein.

AVA

Lähteet: naimisiin.info, wikipedia

Kuvat: Shutterstock