”Julki tulee viimeinen puukonisku”: Kun nainen pahoinpidellään, esiin nousevat ikivanhat asenteet

Naisiin kohdistuva väkivalta on Suomessa edelleen iso ongelma. EU:n viime vuonna julkaiseman tutkimuksen mukaan jopa 30 % 18–74-vuotiaista suomalaisnaisista on joutunut nykyisen tai entisen kumppanin fyysisen tai seksuaalisen väkivallan kohteeksi.

Tänään vietetään YK:n kansainvälistä päivää naisiin kohdistuvan väkivallan lopettamiseksi. Suomessa kampanjan vetovastuu kiertää Väkivaltaobservatorion jäsenjärjestöillä. Tänä vuonna pääjärjestäjänä on Naisten Linja. Tänä vuonna teemana on henkinen väkivalta.

Vain alle 10 % kumppanin tekemistä vakavimmista väkivallan teoista tulee kuitenkaan poliisin tietoon.

Muun muassa Väkivaltakulttuurin perintö -kirjassaan asiaa pohtinut tutkija ja historioitsija Satu Lidman Turun yliopistosta toteaa, että naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ylläpitävät Suomessa yhteiskunnalliset rakenteet ja asenteet. Ne näkyvät lain kirjaimessa asti.

– Julki tulee vasta se niin sanotusti viimeinen puukonisku. Sitä ennen on kuitenkin tapahtunut paljon sellaista, mikä jää liian vähälle huomiolle.

Taustalla vuosisatoja vanhat asenteet

Asenteet ovat Lidmanin mukaan peräisin jopa vuosisatojen takaisesta patriarkaalisesta machokulttuurista.

– Asiasta kertoo paljon se, että yksityisellä paikalla olevat pahoinpitelyt menettivät Suomessa asianomistajarikosluonteensa vasta 1990-luvulla. Raiskaus avioliitossa kriminalisoitiin vuonna 1994. Sitä ennen vallitsi eräänlainen kotikurituskulttuuri, jossa sallitun sukupuolittuneen ojentamisen ja rikollisen väkivallan väliset rajat häilyivät. 

Asia havaittiin Lidmanin mukaan korjaamaan laissa ”järkyttävän myöhään”.

– Olisi voinut kuvitella, että ihmisten mielestä olisi ollut itsestään selvää, että laki olisi muutettu jo pitkä aika sitten. Toisaalta, kun lain muutoksesta keskusteltiin 70-luvun lopulla, monen mielestä lakipykälä oli turha, koska ”eihän sitä tapahdu.”

Ruotsissa ”naisrauha” turvaa naisten asemaa

Ruotsissa naisiin kohdistuneeseen väkivaltaan tartutaan rikoslaissa nimikkeellä kvinnofrid, naisrauha. Lidman kertoo, että termin historialliset juuret ulottuvat 1200-luvulle asti. Naisiin kohdistuvasta väkivallasta puhutaan myös Istanbulin sopimuksessa.

– Ruotsissa ensimmäisiä tunnettuja lakeja olivat juuri naisrauhaa ylläpitävät kuninkaalliset lait 1200-luvulla. Lailla pyrittiin suojelemaan naisia erityisesti seksuaaliselta väkivallalta.

– Nykyisessä kvinnofrid-rakenteessa tunnistetaan ja tunnustetaan se, että erityisesti lähisuhdeväkivalta on yksi naisiin kohdistuvan väkivallan merkittävin muoto länsimaissa. Ja siinä on tiettyjä elementtejä, joita esimerkiksi Suomen rikoslaki ei tällä hetkellä näe. Niitä ovat muun muassa väkivallan toistuvuus, jonka myötä väkivalta ikään kuin normalisoituu osaksi parisuhdetta. Osapuolet eivät välttämättä ymmärrä itsekään, että kyse on väkivallasta – ja rikoksesta.

Lidman korostaa, että Suomessakin lakialan ammattilaiset ja poliisit voivat toki olla tietoisia näistä elementeistä. Ne jäävät kuitenkin helposti piiloon, koska oikeudellinen rakenne ei nosta niitä esiin.

Suomessa asia jää piiloon myös vahvan yksityisten asioiden varjelemisen kulttuurin takia. Myöskään naapureiden asioihin ei meillä nähdä sopivaksi puuttua.

– Nämäkin ovat merkittävällä tavalla historiallisia jäänteitä.

”Rikoslaki heijastelee asenteita”

Pitäiskö Suomessakin sitten saada lakiin Ruotsin naisrauhan tapainen termi?

Lidman arvioi, että pelkillä lain määritelmillä ei pysytä ehkäisemään väkivaltaa. Termeillä on hänen mukaansa kuitenkin merkitystä.

Lidmanin mukaan Suomessa myös miehiin kohdistuva lähisuhdeväkivalta jää sukupuolineutraalin tekorikosoikeuden jalkoihin. Tekorikosoikeudessa huomio kiinnittyy yhteen ilmi tulleeseen tekoon eikä taustalla usein olevaan toistuvaan väkivaltaan.

– Rikoslaki heijastelee yleisiä käsityksiä siitä, miten me ymmärrämme väkivallan. Käsityksemme siis myös lähisuhdeväkivallasta muotoutuu aika pitkälti sen perusteella, miten se on kriminalisoitu. Siinä mielessä se liittyy myös sen ehkäisyyn, ei vain rangaistuksen pelotteen vaan myös asenteiden muokkauksen kautta.

Kansalaisjärjestöt tekevät valtion työn

Lidman toteaa vielä, että Suomella on paljon tehtävää naisiin kohdistuvan väkivallan kitkemisessä. Esimerkiksi turvakoteja on liian vähän, ja halki vuorokauden auttava puhelin edelleen puuttuu.

Asian eteen ahkeroivia kansalaisjärjestöjä Lidman kiittelee. Hän toivoo niille jatkuvampaa rahoitusta.

–Mitä meillä olisi ilman näitä järjestöjä – ei paljonkaan, Lidman summaa.