Lokakuu vuonna 1968. 45 metriä pitkä M/S Irma on matkalla Neuvostoliitosta kohti Raumaa. Laivalla on 11 henkilöä, joista seitsemän miehistön jäseniä.
Grönqvistin varustamon omistamalla aluksella on tuona lokakuisena iltana neljä varustamoperhe Grönqvistin veljestä. Heidän lisäkseen kolmen veljen vaimot ja kaksivuotias lapsi.
Laivan alkumatka sujuu suunnitellusti. Perjantaina 25. lokakuuta M/S Irma saapuu Tukholman korkeudelle Svenska Björnin majakalle. Kapteeni Sten Grönqvist raportoi laivameklarille aamulla puoli yhdeksältä.
Seuraavan raportin meklari saa laivalta seitsemän aikaan illalla. Matka on edennyt Ruotsin rannikolla vain Understenin majakkasaaren korkeudelle. Se on jäänyt lyhyellä taipaleella kuusi tuntia aikataulustaan jälkeen.
Hetkeä myöhemmin laiva katoaa ja yksi suomalaisen merenkulun suurimmista mysteereistä alkaa.
50 vuotta meren pohjassa
Laiva ehti olla kateissa 50 vuotta, ennen kuin Mikael Martikainen löysi sen ryhmänsä kanssa tämän vuoden toukokuussa.
Aluksen viime hetkistä ei tiedetä paljon. Kukaan ei selvinnyt kertomaan asiasta, vaan kaikki mukana olleet hukkuivat.
– Silloin oli ihan tavattoman kova keli, suuri myrsky. Sen ei kuitenkaan pitäisi tuollaista laivaa upottaa. Sen me tiedämme, että jos tuollaisia laivoja upposi, niin ne todennäköisesti täyttyivät vedellä. Ja miksi ne täyttyivät vedellä, niin siihen on muutamia eri vaihtoehtoja, Mikael Martikainen paljastaa.
Martikaisen mukaan laivassa oli niin sanotut puiset lemppuluukut, eli puiset kansiluukut. Onnettomuuden aikaan ei vielä käytetty teräksisiä kansiluukkuja. Kovan paineen alla puiset luukut saattavat pettää.
Nämä ovat Martikaisen mukaan vain ajatuksia, mutta jotain tämän tapaista on hänen mukaansa todennäköisesti tapahtunut. Laiva on täyttynyt vedellä siitä syystä, että kansiluukut ovat pettäneet.
Lokakuisena yönä 1968 oli myötätuuli ja tietyin väliajoin kansi peittyi vedestä enemmän tai vähemmän kokonaan. Tämä aiheutti kovan paineen.
– He olivat vahvistaneet puuluukut vielä pressuilla, jotka oli kiinnitetty siihen päälle ikään kuin pitämään välittömän päältä valuvan veden poissa. Pressut olivat vielä rautatangoilla varmistettu, mutta liika on liikaa. Jossain vaiheessa ne saattavat pettää ja silloin on ongelmia, Martikainen summaa.
Hylky löytyi viistokaikuluotaimen avulla
Idea hylyn etsimiseen syntyi noin puolitoista vuotta sitten. Martikaisella on taustaa hylkyprojekteista, ja hän halusi löytää hylyn kuullessaan laivasta. Hän ajatteli, että projektista olisi hyvä tehdä dokumentti, jos hän saisi mahdollisuuden löytää laivan.
– Otin yhteyttä omaisiin ja sain heidän tukensa projektiin. Siitä se pikkuhiljaa lähti. Minulla on ystäviä, jotka ovat hylynetsijöitä ja lähdimme rakentamaan ryhmää, koska meillä oli mahdollisuuksia löytää laiva, Martikainen sanoo.
Hylyn paikantamiseksi Martikaisen hylkyryhmä teki pitkän linjan laskennallisen työn. Martikaisen hyvä ystävä ja tietokoneohjelmoija Tomas Gustafsson, on kehittänyt veneilysimulaattorin, nimeltään Stormwind (Myrskytuuli).
– Hänellä oli ajatus, että kun Irman hylystä irtosi tavaraa, kuten kansiluukkuja ja pelastusliivejä, leviten laajalle alueelle Ahvenanmaan pohjoisosista Suomen länsirannikkoa pitkin Raumalle. Ottamalla huomioon silloiset sääolosuhteet, merivirtaukset ja hylkykappaleiden ominaisuudet sekä sen, miten ne liikkuvat vedessä, hän ikään kuin laski taaksepäin niiden mahdollisia liikeratoja.
– Hän mietti mistä pisteestä ne ovat päätyneet veteen, jotta ne ovat voineet saapua siihen paikkaan, josta ne löydettiin, Martikainen kertaa kevään tapahtumia.
Kaikki nämä liikeradat yhdistyivät yhteen pisteeseen. Sieltä ryhmä lähti viistokaikuluotaimen avulla etsimään hylkyä ja siellä se oli avomerellä Uudenkaupungin Isokarista 23 meripeninkulmaa länteen päin 43 metrin syvyydessä.
Helpotus vuosikymmeniä kestäneelle epätietoisuudelle
Kun laivan hylky oli piirtynyt viistokaikuluotaimeen, ryhmä tiesi heti sen olevan 50 vuotta sitten kadonnut Irma.
– Kyllähän me tiedettiin se heti. Se oli niin oikealla paikalla, oikean mittainen ja näköinen laiva. Lopullisen varmistuksen saimme, kun laskimme veteen robottikameran ja perässä luki Irma, hän sanoo helpottuneena.
Martikainen tarvitsi pari päivää sisäistääkseen hylyn löytymisen.
– Sitä oli niin paljon pohdittu ja mietitty. 50 vuotta ihmiset ovat arvuutelleet, missä se on. Omaiset ovat olleet epätietoisia. Kyllähän se oli hieno tunne, kun pystyi sanomaan, että siellä se nyt on.
Turmassa menehtyneiden omaisille hylyn löytyminen oli suuri helpotus vuosikymmeniä kestäneelle epätietoisuudelle.
– Jos ajatellaan, että ihmiseltä otetaan perheenjäseniä pois niin, että he vain katoavat jättämättä jälkeä, niin totta kai sellainen epätietoisuus on hirveä. Aluksi he odottivat, että kenties joku on pelastautunut ja on jossain luodolla hengissä. Mutta kun viiden päivän jälkeen laivan perämies Torvald Grönqvist löytyi kuolleena luodolta ylösalaisin kääntyneen pelastuslautan päältä Ahvenanmaan saariston pohjoisosassa, niin kaikille valkeni, että nyt on pahin mahdollinen tapahtunut, Martikainen summaa.
Koska muita ruumiita ei löytynyt, omaiset joutuivat elämään kaikki nämä vuodet epätietoisuudessa.
– Kyllähän se aikamoinen helpotus kuitenkin on, että laiva löytyi, vaikkei ihmisjäänteitä olekaan löytynyt. Nyt tiedetään kuitenkin, että laiva on uponnut ja missä se on, niin se on valtava helpotus ollut heille, Martikainen sanoo.
Dokumentti luvassa ensi vuonna
Hylyn tarkempi tutkimus on käynnissä. Hylky löytyi kolme viikkoa sitten, eikä vielä ole saatu tarkempia tietoja. Kuvaa meren pohjasta kuitenkin on, ja tarkoitus on mennä hylylle tekemään lisätutkimuksia.
– Olemme kuvanneet koko projektin ajan, eli melkein puolitoista vuotta dokumenttia. Nyt kuvaamme sen loppuun ja ryhdymme leikkaamaan. Ensi vuonna ohjelman pitäisi olla valmis, Martikainen sanoo.