Ensin Syyriaan lähti pari ihmistä, kohta menijöitä oli kokonainen joukko. Vuonna 2014 pienestä eteläranskalaisesta kaupungista lähti Syyriaan lähes 20 ihmistä. Suurin osa heistä oli nuoria miehiä, mutta joukossa oli myös naisia ja lapsia.
Se oli iso juttu 26 000 asukkaan kaupungissa, jossa kaikki tuntevat toisensa.
Lunelin kaupunkia kouraissutta lähtöaaltoa seurasivat jo muutaman kuukauden kuluttua ensimmäiset suru-uutiset. Nyt Syyriassa ja Irakissa menehtyneiden lunelilaisten lukumäärä on jo kahdeksan.
Lunelilaisten radikalisoituminen pantiin merkille ympäri maailman. Toimittajat New Yorkia myöten ovat käyneet tekemässä juttuja “islamistien kehdosta”, joka vielä hetki sitten oli tavallinen pikkukaupunki. Koska maineesta on jäljellä enää rippeet, aiheesta suostuu puhumaan vain harva.
Raphaëlin hymyilevät kasvot tulivat tutuksi
Yksi lapsensa Syyriassa menettänyt äiti vastaa puhelimeen. Hänkään ei halua puhua kameran edessä, mutta sanoo, että Raphaël oli ihan tavallinen poika.
Ranskalaismediassa hymyilevän Raphaëlin kasvot ovat tulleet tutuiksi. Lähtijänä nuori mies erilainen kuin muut: juutalaisperheen ainoa poika, joka harrasti musiikkia ja pärjäsi insinööriopinnoissa.
Pojan isä esiintyi televisiossa muutaman kerran, muttei enää halua. Toimittajat repivät haavat joka kerta uudestaan auki. Yhtäkkiä kaikki haluavat palan perheen surusta.
Raphaël oli oli kääntynyt muslimiksi noin neljä vuotta ennen kuolemaansa. Hänen lähtönsä Syyriaan oli tullut vanhemmille kuitenkin yllätyksenä. Kaikki näytti viimeiseen saakka normaalilta: kiltti poika pukeutui ja käyttäytyi kuten aina ennenkin.
– Hän oli uhri, äiti sanoo varmalla äänellä puhelimessa.
Lunelilainen kunnanvaltuutettu Philippe Moissonnier kirjoittaa tapahtumista nyt kirjaa. Hän tunsi Raphaëlin, kuten toisenkin Syyriaan lähteneen. Hänen mielestään Raphaël oli ennen lähtöään kuitenkin muuttunut.
– Ne, jotka olivat Raphaëlin kanssa tekemisissä, näkivät muutoksen. Hän lopetti musisoinnin. Hän ei enää antanut naisille poskisuukkoja kuten aikaisemmin. Hän ei edes enää kätellyt naisia, Moissonnier kertoo.
Moissonnier on yksi harvoista, jotka suostuvat avaamaan suunsa. Hänestä on parempi puhua kuin hiljaa ja toivoa, ettei mitään olisi tapahtunut.
– Elimme tuolloin aikakautta, jolloin ajattelimme nuorten lähteneen taistelemaan Syyriaan Bashar al-Assadia vastaan. Ei niinkään islamisteiksi.
– Kaupungilla menee 30 vuotta tästä palautumiseen. Nyt Lunel tunnetaan nimillä jihad-city, islamistien taimitarha, No Go Zone. Se on kamalaa.
Korkea työttömyys ja kiistoja moskeijassa
Miksi pienessä Lunelissa niin moni radikalisoitui ja lähti? Lähteneiden kerrotaan kuuluneen samaan ystäväporukkaan, tunteneen toisensa jo vuosia.
Kaupungissa on yli 20 prosentin työttömyys sekä suuri muslimiyhteisö. Sosiaaliset erot näkyvät, Moissonnier kertoo myös syvällä kytevästä rasismista.
Mediassa on kirjoitettu myös paikallisen moskeijan sisällä käydyistä kiistoista radikaalien ja maltillisten välillä, jopa imaamiin kohdistuneista tappouhkauksista.
– Meidän vanhempiemme islam ei ole sama kuin nuorten islam. Meidän vanhempamme eivät osanneet kirjoittaa saati lukea, he harjoittivat uskontoa kuten heidän omat vanhempansa. Nuorten kohdalla on toisin. Heillä on islam, jonka he oppivat kirjoista, islam, jonka he ymmärtävät ja islam, jota he näkevät esimerkiksi netissä, selittää lunelilaista jalkapallokerhoa vetävä Rachid Taïbi.
Lunelin traumatisoineen tapahtuneen jälkeen Taïbi kokee tärkeimmäksi kehittää nuorille järkevää tekemistä. Hän kertoo ylpeänä pian kaupungissa järjestettävistä jalkapalloakrobatiakilpailuista ja -reissuista.
Kenenkään hän ei ole enää kuullut haluavan lähteä.
– Se, että nämä nuoret kuolivat näytti todennäköisesti näytti muille halukkaille, ettei Syyriaan kannata lähteä. Se oli opetus.
2:24
