Huumeista toipuvan nuoren koskettava kirjoitus vanhemmille: ”Kun olin rumimmillani, toivoin, että pitäisitte minua sylissä”

Katso yllä olevalta videolta, miten alkoholisti Kalle raitistui.

– Osa minusta – iso osa – on kauhuissaan kirjottaessaan tätä, Elizabeth Brico myöntää Vicen sivuilla.

Brico pelkää kuulostavansa valittajalta, tekosyiden keksijältä tai syyllistävällä sormella osoittelijalta. Silti hän haluaa kertoa jotakin itselleen tärkeää.

– Haluan teidän tietävän, että niinä aamuina, kun heräsin ja vatsani tuntui palavan myrkyn vaikutuksesta – addiktista vieroitus tuntuu myrkyltä, eivät huumeet – en ollut unohtanut sitä pientä lasta, jossa oli kaikki lupaukset, Brico muistaa.

– Hän on aina ollut täällä, jopa silloin, kun hänet oli nidottu kiinni vapisevan, sairaan ihmisen vartaloon. Minulla oli edelleen kaikki unelmani. Halusin edelleen saavuttaa suuria asioita – tehdä teidät ylpeiksi.

Huumeita käyttäessään Brico jutteli ystäviensä kanssa usein siitä, mitä kukin tekisi lopetettuaan ja päästyään kuiville. Kaikilla tuntui olevan suuri unelma, joka vain odotti raitista päivää toteutuakseen. Huumepäissään kaikki ajattelivat, että vieroittuminen olisi helppoa.

– Kun olin rumimmillani – huulet lysähtäneinä auki, pää vaipuneena, luomet roikkumassa flipperipallojen lailla kuopissaan pyörivien silmämunien päällä – toivoin, että pitäisitte minua sylissä. Sen sijaan kävelitte pois. En syytä teitä. Se on etova näky, tiedän, Brico kirjoittaa suunnaten sanansa omille vanhemmilleen.

"Olette osittain vastuussa siitä, millaista elämästäni tuli"

Brico kertoo saaneensa vieroitushoitonsa aikana lukemattomia esitteitä ja lehtisiä, joissa päihderiippuvaista neuvotaan korjaamaan välit sukulaisten ja perheen kanssa. Bricon mielestä taakka asetetaan kuitenkin liian usein kokonaan toipuvan ihmisen niskaan.

– Haluaisin teidänkin harjoittavan itsetietoisuutta. Hyväksyvän, että olette osittain vastuussa siitä, millaista elämästäni tuli, Brico kirjoittaa.

Brico myöntää, ettei kukaan olisi voinut kontrolloida hänen päihderiippuvuuttaan sen synnyttyä, mutta hänestä on ”vastuutonta” ajatella, ettei perheellä olisi ollut mitään vaikutusta asiaan.

– Kun yritin puhua sinulle masennuksen tunteistani 14-vuotiaana ja sinä nappasit kirjan voidaksesi jättää minut huomiotta – sinä edistit addiktiotani. Kun hermostuit poikaystäväni minulle 17-vuotiaana aiheuttamista mustelmista ja uhkailit meitä molempia sen sijaan, että olisit kertonut rakastavasi minua tai että ansaitsen parempaa – sinä edistit addiktiotani. Kun kerroin sinulle, että minut melkein raiskattiin ja sinä pidit sitä huijauksena – sinä edistit addiktiotani, Brico kirjoittaa.

Brico tiedostaa kuulostavansa syyllistävältä. Hän myös myöntää olleensa ja olevansa välillä edelleen vihainen vanhemmilleen, koska kokee heidän tehneen itselleen vääryyttä. Hän kuitenkin vakuuttaa tunnustavansa nykyään myös vanhempiensa inhimillisyyden.

– En enää usko, että teidän olisi pitänyt olla supersankareita tai täydellisiä. Tässä ei ole kyse vioista tai syyllistämisestä. Ymmärrän nyt, että teitte vain parhaanne, mihin tuolloin kykenitte. Haluan teidän vain ymmärtävän, että niin tein minäkin.

Brico tietää, että parantuakseen hänen täytyy päästää irti katkeruudesta ja ottaa itse vastuuta. Silti hän toivoo, että vanhemmat lakkaisivat ajattelemasta, että heidän rakkautensa "mahdollistaa" riippuvuuden jatkumisen tai että rakkauden pitäisi olla "kovaa", jotta se auttaisi häntä.

– Tarvitsen teidän rakkauttanne. Tarvitsen teiltä yhä uusia tilaisuuksia, ehdoitta. Mutta se tarkoittaa sitä, että näette rumimmatkin kohtani ja päätätte silti jäädä.

Brico ei vielä tiedä, kehtaako koskaan esittää vaatimuksia suoraan vanhemmilleen. Hän kuitenkin halusi kirjoittaa ja julkaista tekstinsä nähdäkseen, mihin se johtaa.

Lähde: Tonic.vice.com