Eila-mummon ja Kalevi-vaarin kotona on hiljaista. Pieni kuusivuotias Vili-poika ei hyöri jaloissa eikä Päivi-äitinsä helmoissa. Pojan lempipuuha, vaarin kanssa Transitilla ajelu, on sekin enää hailakka muisto.
– Ei tätä surua voi sanoin kuvailla. Ruokahalukin on mennyt, olen laihtunut kaksikymmentä kiloa, sanoo hiljaiseksi muuttunut Kalevi.
Eila-mummo ei pysty edes puhumaan. Päivi-äidillä kyyneleet tulvivat silmiin, kun hän yrittää jotakin sanoa.
– Ikävä on niin valtava, tuntuu että mitään muuta ei pysty ajattelemaan. Yritän kuitenkin Vilin vuoksi pysyä vahvana, sanoo Päivi.
Tapaamisia vain harvoin
Tapaamisia ei ole paljon.
– Joka toinen viikko seitsemän tuntia saan tavata poikaa. Niitä tapaamisia odottaa koko ajan, sanoo Päivi.
Tapaamiset ovat usein valvottuja, mitä isoisä ei ymmärrä lainkaan. Hän on tavannut lapsenlastaan kaksi kertaa reilun puolen vuoden aikana, tunnin kerrallaan.
– Kyllä oli vaikea lähteä pojan kanssa autolla merenrantaan kiviä viskomaan, kun valvoja oli vieressä. Ei tätä voi ymmärtää! Mitä oma vaari voisi pojalle tehdä? hermostuu Kalevi.
Muut hyssyttelevät; nyt ei parane hermostua.
– Mutta kun tämä on niin kauheaa, että ei tässä voi hermojaan pitää kurissa! Päiväkodissa ja joka paikassa tiedetään, että pappa on pojan paras kaveri. Ja nyt pappa on niin kaukana pojasta, suree Kalevi.
Kiireellinen sijoitus, yksi monista
Vili-poika otettiin kiireellisenä sijoitukseen viime marraskuussa. Päivi-äidillä epäiltiin päihdeongelmaa. Tässä jutussa ei puututa asiaan sen enempää, sillä kuvio on monimutkainen – myös lapsen isä ja hänen läsnäolonsa perheessä on vaikuttanut sijoituspäätökseen.
Tämän jutun tarkoitus ei myöskään ole ottaa kantaa huostaanottoratkaisuun tai sen syihin, vaan kertoa siitä, miten raskasta on, kun lapsi sijoitetaan kauas omasta kodista.
Päihde-epäilyn vuoksi Päivi itse käy antamassa näytteitä säännöllisesti, koska se on ainoa mahdollisuus saada poika takaisin – isän roolin arvioimisen lisäksi. Näytteet otetaan pistokokeina ja Päivi käy kaikissa mahdollisissa tapaamisissa ja on myös päihdehuollon asiakkaana.
– Yritän kaikkeni, että saisin pojan takaisin. En tiedä kuinka kauan se voi kestää, mutta se on ainoa asia, jota haluan, sanoo Päivi.
Kiireelliset sijoitukset lisääntyneet
Kiireelliset sijoitukset ovat lisääntyneet koko maassa. Ne keikuttavat myös kuntien taloutta: yksi huostaanotto yksityisessä laitoksessa maksaa 120 000-150 000 euroa vuodessa.
Kunnat pyrkivät nyt panostamaan omiin yksiköihin, sillä paikkoja on vaikea saada ja ne sijaitsevat usein kaukana. Moni kunta yrittää perustaa myös vastaanottoyksikön, jossa rauhassa tutkittaisiin tilanne ja selvitettäisiin lapselle paras sijoituspaikka, jos se ei voi olla koti.
– Juuri tämä, että tilanne tutkittaisiin rauhassa ja selvitettäisiin esimerkiksi sisarusten mahdollisuus sijoitusperheenä. Ettei vietäisi niin kauas kotoa, sanoo Päivi.
Lapsi sijoitetaan sinne, mistä tilaa löytyy
Kun kiireellinen sijoitus tehdään, aina ei ole aikaa tutkita lähipiirin mahdollisuuksia sijoitusperheinä, vaikka laki näin sanoo.
Aina ei lähipiiri myöskään heti osaa tehdä päätöstä siitä, voisivatko he toimia sijaiskotina. Vielä tällä hetkellä tilanne on usein se, että pienikin lapsi joudutaan sijoittamaan sinne, mistä tilaa löytyy.
Perheen mielestä kuusivuotiaan lapsen erottaminen kauas perheestä on järkyttävää. He ovat kuitenkin päättäneet pysyä lujana ja tehdä kaikkensa, jotta poika pääsisi palaamaan kotiin.
– Työtä sen eteen pitää tehdä ja minä teen. Se on ainut keino saada poika takaisin, tietää Päivi.
Sisältö ei valitettavasti ole saatavilla.