Eila-mummon ja Kalevi-vaarin kotona on hiljaista. Pieni kuusivuotias Vili-poika ei hyöri jaloissa eikä Päivi-äitinsä helmoissa. Pojan lempipuuha, vaarin kanssa Transitilla ajelu, on sekin enää hailakka muisto.
– Ei tätä surua voi sanoin kuvailla. Ruokahalukin on mennyt, olen laihtunut kaksikymmentä kiloa, sanoo hiljaiseksi muuttunut Kalevi.
Eila-mummo ei pysty edes puhumaan. Päivi-äidillä kyyneleet tulvivat silmiin, kun hän yrittää jotakin sanoa.
– Ikävä on niin valtava, tuntuu että mitään muuta ei pysty ajattelemaan. Yritän kuitenkin Vilin vuoksi pysyä vahvana, sanoo Päivi.

Tapaamisia vain harvoin
Tapaamisia ei ole paljon.
– Joka toinen viikko seitsemän tuntia saan tavata poikaa. Niitä tapaamisia odottaa koko ajan, sanoo Päivi.
Tapaamiset ovat usein valvottuja, mitä isoisä ei ymmärrä lainkaan. Hän on tavannut lapsenlastaan kaksi kertaa reilun puolen vuoden aikana, tunnin kerrallaan.
– Kyllä oli vaikea lähteä pojan kanssa autolla merenrantaan kiviä viskomaan, kun valvoja oli vieressä. Ei tätä voi ymmärtää! Mitä oma vaari voisi pojalle tehdä? hermostuu Kalevi.
Muut hyssyttelevät; nyt ei parane hermostua.
– Mutta kun tämä on niin kauheaa, että ei tässä voi hermojaan pitää kurissa! Päiväkodissa ja joka paikassa tiedetään, että pappa on pojan paras kaveri. Ja nyt pappa on niin kaukana pojasta, suree Kalevi.


