Homoseksuaali Pauliina kertoo: Tämän takia liityin kirkkoon

Kun Pauliina Moona katseli televisiosta homoiltaa lokakuussa vuonna 2010, hän tyrmistyi.

– Koin Päivi Räsäsen ja muiden hänen kaltaistensa lausunnot törkeänä hengellisenä väkivaltana. Kuinka kauan yhden ihmisryhmän pitää sietää täysin fundamentaalista Raamatun tulkinnan julistusta? Totta kai tiesin, että kirkon sisällä on myös ihan eri mieltä olevia ihmisiä, mutta kun kirkko ei aluksi reagoinut asiaan mitenkään, tuntui, että se ikään kuin hyväksyi nuo näkemykset, Pauliina kertoo.

Muutaman päivän päästä hän erosi kirkosta. Käytännössä hiirtä klikkaamalla, kuvaannollisesti ovet paukkuen.

– Jos joku kirkon johtohahmo olisi heti seuraavana päivänä tullut esiin, asia olisi ollut eri. Muistaakseni meni kuitenkin viisi vuorokautta ennen kuin arkkipiispa Kari Mäkinen edes otti asiaan kantaa. Silloin tuhansia oli jo lähtenyt. Kirkon kriisiviestintä epäonnistui.

– Ennen homoiltaa olin pikkuhiljaa Kallion seurakunnan sateenkaariyhteisön ansiosta ymmärtänyt, että Jumala rakastaa jokaista sellaisena kuin on. Homoiltaa katsoessa raivostuin: pitääkö minun sittenkin vielä tässä iässä, viisikymppisenä, olla suurennuslasin alla? Että vieläkin mietitään, voiko homoseksuaali elää parisuhteessa ja kuulua kirkkoon vai pitääkö hänen kieltää itsensä!

”Ihmettä” ei tapahtunutkaan

Pauliina oli kyllä yrittänyt kieltämistäkin. Hän syntyi Lapissa tavalliseen työläisperheeseen. Isoäidin luona pidetyt lestadiolaisseurat loivat juuret hengellisyydelle.

– Kun kerroin vanhemmilleni 16-vuotiaana olevani homoseksuaali, se oli heille kova paikka. Asiasta ei puhuttu kotona mitään. 1980-luvun Torniossa yleinen asenne oli homovastainen. Olen ollut seksuaalisen suuntautumiseni vuoksi yhteiskunnan silmissä vuosikymmenestä riippuen rikollinen, sairas ja syntinen.

21-vuotiaana Pauliina niin sanotusti tuli uskoon.

– Koin voimakkaan hengellisen heräämisen, erosin kirkosta ja liityin helluntaiseurakuntaan – minulla oli ollut pienestä pitäen ajatus, että Jumala voi muuttaa minut heteroksi, ja helluntaiseurakunnassa puhuttiin eheytymisestä. Vanhempanikin luulivat, että nyt tapahtuu ihme ja ”parannun” tästä ”sairaudesta”.

– Kun olin ollut helluntaikirkossa vuosia, jouduin tunnustamaan itselleni, että mitään ihmettä ei tapahdu. Helluntaiseurakunnassa ei enää ollut minulle happea, jossa elää. Siihen kuulumisesta tuli täysi mahdottomuus, ja 1990-luvulla minun oli pakko lähteä pois.

Colourbox.com

Julistus vaihtui hiljaisuuteen

Vaikka Pauliina erosi helluntaiseurakunnasta, usko ei hävinnyt mihinkään. Hän kaipasi hengellistä yhteyttä ja yhteisöä.

Vuosien päästä Pauliina tuli ulos kaapista, muutti etelään ja löysi Kallion seurakunnasta sateenkaariyhteisön.

– Se lähti kantamaan minua. Koin ensimmäistä kertaa elämässäni yhteyttä ja vertaistukea pienessä vähemmistössä.

Ilman tuota yhteyttä Pauliina tuskin olisi koskaan liittynytkään kirkkoon, kuten hän 1990-luvun lopulla noin 40-vuotiaana teki.

– Evankelisluterilaisessa kirkossa oli mielestäni vapaaseen suuntaan verrattuna laveammat siilot ja korkeampi katto. Löysin siellä myös hiljaisuuden liikkeen ja retriitit, jotka tuntuivat turvallisilta, koska ihmiset eivät puhuneet. Vapaata suuntaa edustavassa helluntaikirkossa oli ollut päinvastoin julistusta ja kauhua.

”Mitäs täältä ulkoa huutelen?”

Hyvää oloa kesti kymmenisen vuotta, aina kuuluisaan homoiltaan asti. Sen nähtyään Pauliina ei enää halunnut käyttää veroeurojaan kirkkoon.

Jokin uudessa tilanteessa alkoi kuitenkin nakertaa.

– Tuli esiin, että eräät kirkon tukemat lähetysjärjestöt pitävät homoseksuaalisuutta syntinä ja tukevat esimerkiksi Afrikassa homoille pitkiä vankeusrangaistuksia ja jopa kuolemantuomioita vaativia fundamentalistisia liikkeitä. Sari Roman-Lagerspetzin ja Johanna Korhosen ansiosta pääkaupunkiseudun seurakuntayhtymät, jotka päättävät yhteensä miljoonien eurojen tuista, alkoivatkin ohjata rahansa Suomen Lähetysseuralle ja Pipliaseuralle, joiden toiminta kestää päivänvalon. Tämä vaikutti minuun: jestas, pystyyhän siihen kirkkoon vaikuttamaan, kunhan ihmisiä informoidaan!

– Aloin miettiä, että mitäs täältä ulkoa huutelen? Voin toki sanoa mielipiteeni kirkosta, mutta jos en kerran kuulu siihen yhteisöön, ei minulla ole vaikutusvaltaa. On parempi niellä omat tunteet ja lähteä vaikuttamaan asioihin kirkon sisältä päin esimerkiksi kirkollisvaaleissa valittavien luottamusmiesten kautta.

Pauliina muistuttaa, että kirkko tekee myös paljon hyvää, kuten diakonia- ja perheasiaintyötä.

– Myös seksuaalivähemmistöihin kuuluvat parisuhdeongelmaiset ovat voineet jo vuosikymmeniä kääntyä perheasiaintyön puoleen.

Vuosi sitten Pauliina liittyi takaisin kirkkoon.

– Olen varautunut siihen, että julkisuudessa voi tulla edelleen samanlaisia kannanottoja kuin homoillassa, mutta nyt olen nähnyt, että asiassa on menty valtavasti eteenpäin.

– Kirkossa valtaa pitäneet fundamentalistit, jotka tulkitsevat Raamattua kuten se on kirjoitettu, ovat pienin, mutta äänekäs vähemmistö. Jos hiljainen enemmistö saadaan liikkeelle, luotan, että suomalaiset ajavat tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta.

Vihitäänkö homoparit tulevaisuudessa?

Nyt Pauliina pystyy näkemään homoillan hyvätkin puolet: se pakotti kirkon ottamaan kantaa.

– Esimerkiksi Irja Askola kommentoi nykyään Facebook-profiilissaan heti tasa-arvoisesta avioliittolaista käytävää keskustelua.

Pauliinan oma parisuhde rekisteröitiin vuonna 2002. Paikalla oli maistraatin tuomarin lisäksi luterilainen pappi.

– Pappimme oli tosi rohkea, sillä tilanne oli tuolloin hyvin arka. Mutta hän laittoi virkapuvun päälle, piti puheen ja siunasi meidät.

Millaisena Pauliina näkee homoparien tulevaisuuden kirkossa?

– On kaksi vaihtoehtoa. Joko kirkko luopuu vihkimisestä kokonaan – jos ei vihitä ketään, niin ei tarvitse ottaa kantaa ja voi pestä kätensä asiasta – tai, kuten minä toivon ja uskon: kirkko tulee vihkimään ja siunaamaan tasapuolisesti kaksi toisiaan rakastavaa aikuista ihmistä seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Se ei kuitenkaan tapahdu hetkessä, vaan sitä ennen voi virrata aika paljon vettä Tornionjoessa, Pauliina naurahtaa.

– Mutta onhan sekin ihme, että kun menin ensimmäiseen Pride-kulkueeseen Helsingissä, siellä oli 200 ihmistä. Minullakin oli lippalakki päässä, nahkatakin kaulukset ylhäällä ja aurinkolasit päässä, ettei kukaan vaan tunnista. Nyt kulkueessa on 10 000 henkilöä, ja kirkollakin on siellä oma jaostonsa. Kun itse kannoin kulkueessa kaksi vuotta sitten ristiä, takanani seurasi virkapukuisia pappeja ”armo kuuluu kaikille”-plakaattien kanssa. Kymmenen vuotta sitten ei olisi voinut kuvitellakaan, että joku pappi tulisi Pride-kulkueeseen edes siviilivaatteissa.

Kirkon suurin ongelma on Pauliinan mielestä olla kaikkien puolella.

– Monet kysyvät: miksi sinun pitää olla siellä turvassa ja minun hyväksyttävä se, että homot ovat tasavertaisia kaikkien kanssa kirkossa? Mutta eihän se, mikä koskee minua, ole mitenkään heiltä pois tai koske heidän henkilökohtaista elämäänsä.

– Vaikka minua on loukattu ja olen kokenut syrjintää, tämä hengellinen puoli on lahjaksi annettu, ja lahjana se pysyy. Vaikka ehkä joskus olisinkin halunnut sen hukata, niin en ole siihen kyennyt, Pauliina sanoo.

Kuvat: Pauliina Moona, Colourbox.com, Lehtikuva

Kymmenen Uutisissa kerrottiin tammikuun alussa kirkon jäsenmäärän muutoksesta. Haastattelussa arkkipiispa Kari Mäkinen kehotti muutosta haluavia vaikuttamaan kirkon asioihin sisältä päin.Video alkaa kohdasta 00:00:30.