Piispa Irja Askolan mukaan kirkon tulisi käyttää valtaansa niin, että seurakunnassa olisi tilaa kaikille – ei vain tehokkaille ja menestyneille.
Helsingin piispa Irja Askola on sarjassaan ensimmäinen. Ennen häntä Suomessa ei ole ollut yhtäkään naispiispaa.
– Olen kokenut, että tämä on kutsumus, joka minulle on annettu. Pääsääntöisesti virassa olen elänyt päiviä, jotka ovat tuntuneet sekä mielekkäiltä että merkityksellisiltä, myös kivoilta, Askola kuvaa
Tuntemattomat kadulla, raitiovaunussa ja metropysäkillä ovat tulleet tervehtimään, kiittelemään. Askola kuitenkin myöntää, että joillekin naispappeus on ongelma – ja nainen piispana vielä suurempi pohdinnan aihe.
– Olen itse alkuvaiheessa pitänyt esillä sitä, että hiippakunnassa kanssani saa olla myös eri mieltä, mutta edellyttäisin, että oppisimme keskustelukulttuuria. Sitä voisi kutsua vaikkapa erimielisyyden etiikaksi. Toisen vakaumusta tulee kunnioittaa eikä toisen persoonaa, oikeutta olla jotain mieltä tai harjoittaa omaa kutsumustaan saa kyseenalaistaa niin, että siitä puhutaan alentavasti, nöyryyttävästi tai vihapuheella.
Naispiispalle ei Askolan aloittaessa ollut edes vaatteita – piispahan on mies! Vaateyllätyksen lisäksi sanavalinnoista huomaa, että piispan työ on normitettu miehelle. Askola kuitenkin kuvaisi virkaa jopa äidilliseksi.
– Olen miettinyt, miten se on niin monta vuosituhatta kuulunut enemmistön mielessä vain miehelle. Tässä on mielestäni aika paljon äitiyteenkin liittyviä elementtejä: hoivaamista, ristiriitojen sovittelua, eri elämänkaaren kohdassa olevien ihmisten kohtaamista, monen työn yhtäaikaista tekemistä, Askola pohtii.
– En kuitenkaan tarkoita sitä, etteivät miehet varsinkin nykyisin olisi tällaisia hoivaan ja tunnejohtamiseen kykeneviä.
