Fysioterapeutti huolestui lapsista, jotka treenaavat kuin pienet aikuiset: "Kaikkien ei tarvitse tähdätä huipulle"

3:05

Tiina Lehmuskoski kohtaa vastaanotollaan lapsia, joilla on vammoja liiasta urheilemisesta. Kärjistäen voisi sanoa, että mikäli periaatteessa terveellinen urheiluharrastus päättyy kuntoutukseen, jossakin on vikaa.

– Miten on mahdollista, että me aikuiset sallimme lapsille vaativan urheilukulttuurin? Kulttuurin, joka edistää pakonomaista suorittamista, arjen ajan täyttämistä, kiireisyyttä, epätervettä kilpailullisuutta, henkistä paineistumista, fyysisen kehon väsymistä ja kehon suoranaista rikkomista urheilulla?

Näin Tiina Lehmuskoski ajatteli kirjoittaessaan teostaan Urheileva lapsi – vastuullinen vanhempi. Fysioterapeuttina ja osteopaattina toimiva Lehmuskoski on kohdannut työssään asiakkaita, joilla on rasitusvammoja liiasta urheilemisesta. 

Osa vammautuneista on vasta lapsia.

– Urheiluvammat ovat rasitusvammoja ja tapaturmaisia vammoja. Tapaturma on esimerkiksi osuma tai murtuma kontaktilajissa. Rasitusvammoissa tyypillisimpiä ovat selän tai polvien rasitustilat.

Joskus asiakkaan rasitusvammat ovat niin sanotusti perinteisiä; ne paranevat välttämällä kipua aiheuttavia harjoitteita ja kuntouttamalla. Valitettavasti muunkinlaisia on.

– Valitettavasti on sellaisiakin tapauksia, joissa rasitusvamma on päässyt todella pitkälle. Puhutaan esimerkiksi selän rasitusmurtumista. Ne ovat kuntoutukseltaan pitkäkestoisia. Silloin pitää miettiä, koska on oikea aika palata täysipainoiseen treeniin, Lehmuskoski kuvailee.

Treenaaminen ei ole yksilöllistä

Kärjistäen voisi sanoa, että mikäli periaatteessa terveellinen urheiluharrastus päättyy lääkärin ja kuntoutukseen, jossakin on vikaa.

– Voi olla, että harjoite soveltuu 90 prosentille joukkueesta. Kuitenkin, jos nuoren selässä on vaikkapa virheasento, selkä kuormittuu enemmän kuin muiden. On mahdollista, ettei nuoren selällä ole valmiuksia tehdä niin voimakkaita, niin paljoa tai niin raskaita liikkeitä kuin mitä treeneissä on tehty. Treenaaminen ei ole ollut yksilöllistä.

Lasten treenaamisessa on toki paljon hyvääkin. Jotakin Lehmuskoski kuitenkin muuttaisi: hän toivoisi, että lasten harrastus voisi olla vain harrastus.

– Kaikkien ei tarvitse tähdätä huipulle. Jos haluaa tähdätä huipulle, sehän on toki upeaa. Silloin toivoisin, että lapselle annettaisiin oikeanlainen tuki treenaamiseen. Katsottaisiin, että treeni on rakennettu niin, että se on fiksua, sitä tehdään oikeilla määrillä ja oikealla rasituksella, ja että lapsi syö tarpeeksi ja lepää tarpeeksi, ja että kehoa huolletaan.

Kun Lehmuskoski juttelee asiakkailleen, hän kysyy usein unen määrästä. Monilla siitä puuttuu suuria palasia.

– Voidaan puhua, että lapset ja nuoret nukkuvat tunteja liian vähän. Ohjeeksi ei riitä "nuku vartti enemmän". Todellisuudessa unen puutteet ovat isoja määriä. Jos joka yö nukkuu muutaman tunnin liian vähän, ei ensinnäkään saada aikaan huippuja, ja kehoa rasitetaan liikaa, se ei pääse palautumaan, Lehmuskoski kuvaa.

Onko nykylapsilla siis liikaa harrastuksia?

– Kyllä ajan henkeen näköjään kuuluu, että kaikilla on paljon kaikkea. En tiedä, tuleeko se aikuisten ajatusmaailmasta, että he epähuomiossa ohjaavat samanlaisen mallin lapsillekin ja alkavat järjestää heille erilaisia harrastuksia, Lehmuskoski pohtii.

Vastuu vanhempien harteilla

Lapsi ei itse päätä, miten usein hän harrastaa ja mitä. Vastuun kuuluukin olla vanhempien harteilla; heidän kannattaa tarkkailla lapsen kokonaisrasitusta esimerkiksi yhden viikon ajan.

– Paljonko lapsi tai nuori rasittuu fyysisesti? Paljonko pitää kulkea ja käyttää energiaa eri matkoihin treenin ja koulun välillä? Lehmuskoski kehottaa miettimään.

– Fyysisen rasituksen rinnalla tulee miettiä, miten henkinen puoli sujuu, paljonko siinä tulee rasittavuutta. Mistä oma arki koostuu, entä lapsen? Voi olla, ettei kakkosluokkalaisella ole itse koulun tehtävien suorittamisesta stressiä, mutta jos koulussa on kiusaamistilanteita, arki on henkisesti todella kuormittavaa.

Liian innokkaita treenaajia tulee rajoittaa

Joskus lapsi on harrastuksesta innoissaan ja haluaisi harrastaa sitä joka päivä, aamuin illoin. Silloinkin aikuisen kuuluu ottaa vastuu, säädellä määrää ja joskus rajoittaakin. Lehmuskoski tunnistaa tapauksen; olihan hän itsekin lapsena hyvin innokas treenaaja.

– Minua on oikeasti jouduttu rajoittamaan, koska olisin halunnut harrastaa kaikkea mahdollista ja mieluiten monta kertaa päivässä. Nuorella voi olla sisäinen innostus ja motivaatio, mutta ei se tarkoita, että siinä on välttämättä järkeä, Lehmuskoski sanoo.

– Vanhempien kuuluu huolehtia ja ottaa vastuu esimerkiksi siitä, mitä lapsi syö. Jos antaa kelle tahansa yläasteikäiselle luvan, että syö mitä tahansa viikon ajan, niin ei se ruoka välttämättä ihan kauhean terveellistä ole.

Sopiva määrä treeniä on se, mikä sopii juuri tälle lapselle. Se, mikä käy yhdelle, ei välttämättä sovi lainkaan toisille.

– Se, mikä on sopiva määrä, on ihanan haastava kysymys. Pyydetään, että sano joku luku. Sellaista lukuahan ei voi sanoa. Jokainen on yksilö.

"Nyt jos et ala sitoutua tähän kunnolla, sinulle ei ole paikkaa täällä ollenkaan"

Sitten ovat ne toiset – siis lapset ja nuoret, jotka eivät liiku lainkaan. Myös heidän vuokseen Lehmuskoski haluaisi muuttaa suomalaista harrastuskulttuuria.

– Silloin olisi tarjolla oikeasti matalan kynnyksen harrastuspaikkoja, joissa voisi harrastaa kerran viikossa ja se olisi ihan ok. Joskus kuulee sanottavan, että nyt jos et ala sitoutua tähän kunnolla ja tulemaan treeneihin enemmän, sinulle ei ole paikkaa täällä ollenkaan. Nuori suljetaan kokonaan pois ryhmästä. Nykyinen malli ajaa siihen.

Esimerkiksi joukkuelajeissa treeniä on tietty määrä, ja kaikki tekevät treeneissä samoja asioita.

– Tässä ei juurikaan ole yksilöllisyyttä, vaikka pitäisi tietenkin olla. Yksi voi kokea, että on aivan liian rankkaa, ja samassa joukkueessa toinen kokee, että on aivan liian löysää. Sekä valmentajan että vanhempien tulee etsiä, mikä on tälle lapselle sopiva määrä treeniä, Lehmuskoski sanoo.

– Toiselle voi olla hyödyllistä, että on vähän painetta, ja toisille sitä ei voi laittaa kerta kaikkiaan yhtään. Lisäksi tulee huomioida eri eri kasvuvaiheet, kasvupyrähdykset tai rankat koeviikot.

Vanhempien tulee Lehmuskosken mukaan rohkeasti ottaa vastuu ja tarvittaessa kysyä valmentajalta, miksi jotakin tehdään.

– Tämä ei tarkoita, että kyseenalaistaa aina kaiken tai käyttäytyy epäkohteliaasti. Mutta jos mietityttää, että onkohan treenejä liikaa tai onko ok, että tällaisia liikkeitä tehdään, niin voi vilpittömästi aloittaa oman urheilujoukkueensa parissa hyvän keskustelukulttuurin, jossa yleisesti keskustellaan vaikkapa siitä, miksi meillä treenataan hiihtolomaviikolla sen sijaan, että levättäisiin.

Lisää aiheesta

    Uusimmat

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja