Elintason hinta

Ilmansaasteet nousivat lukemiin, joita ei ennen ole mitattu. Kaupunkilaiset tunsivat sen kirvelynä kurkunpäässä, vuotavina silminä ja neninä sekä päänsärkynä. Sairaalat täyttyivät astmapotilaista, lapsista ja vanhuksista, joiden oli vaikea hengittää. Keuhkoveritulppien ja aivoinfarktien vaara moninkertaistui.

Tunnelma kaduilla oli kuin tieteiselokuvasta maailmanlopun edellä. Ihmiset kulkivat hengityssuojaimet kasvoillaan. Monilta näkyivät vain silmät, joilla he yrittivät tähyillä eteenpäin näkyvyyden ollessa sata metriä. Hienojen pilvenpiirtäjien lasiseinät olivat saastepölystä harmaita. Sääliksi kävi maalta tulleita rakennusmiehiä, jotka taiteilivat huojuvilla rakennustelineillä ilman hengityssuojaimia kaikkien aikojen saastesumussa nälkäpalkalla. Eivätkä saasteet ole ohimenevä ja poikkeuksellinen ilmiö, kuten monet keskusjohdon ”asiantuntijat ” yhä yrittävät selittää. Ongelmat ovat tulleet jäädäkseen, ja ikävä kyllä ne vain pahenevat.

Mutta mitä Kiina voi tehdä? Se on asettanut talouskasvun kaiken muun edelle ja aikoo mm. nelinkertaistaa bruttokansantuotteensa vuoteen 2020 mennessä. Se merkitsee, että päästöt kasvat 50–70 prosenttia samaan aikaan. Kiina puhuu hiilen polttamisen vähentämisestä, mutta rakentaa samaan aikaan satoja uusia hiilivoimaloita. Samoin se puhuu yksityisautoilun rajoittamisesta, mutta päivittäin yksin Pekingin liikenteeseen tulee noin 1000 uutta autoa. Kiinan johto ei uskalla tukahduttaa kansalaistensa elintasovaatimuksia, koska kaikilla on oltava oikeus rikastua – ei pelkästään nykyisten miljonäärien. Muuten tilanne voisi johtaa kapinaan. Puolueen päätavoite on vallassa pysyminen.

Yksityisautoja on yhä vähän suhteessa väkilukuun. Mutta ajatellaanpa, että eteen tulisi tilanne, jolloin Kiinan jokaisessa 467 miljoonassa kotitaloudessa olisi auto. Liikenne on jo nyt ruuhkaisuudessaan mahdotonta. Sen voi jokainen Kiinassa käyvä todeta. Jos maassa olisi 15 kertaa nykyistä enemmän autoja, hukkuisivat Kiinan kaupungit – ei pelkästään pakokaasuihin, vaan myös peltimereen.

Monet fiksuina pitämäni pekingiläiset ystäväni tajusivat tilanteen vasta nyt tammikuun saasteviikonloppuna. Monet heistä tunsivat pelkoa ja voimattomuutta, toiset raivoa ja muutoshalua. Jotkut ulkomaiset ystäväni kertoivat haluavansa maasta pois mahdollisimman pian.

Ja ikävä kyllä saastuminen ei koske pelkästään hengitysilmaa. Kaksi kolmasosaa Kiinan järvistä ja puolet pohjavesistä on saastuneita. Raskasmetallit ovat saastuttaneet myös maaperän. Kiinan pitäisi ruokkia viidesosa maapallon asukkaista vain noin seitsemän prosentin osuudella maailman maatalousmaasta. Lisäksi viljelymaasta miljoonia hehtaareita on saastunut. Pohjavedetkin ovat pohjoisessa pohjalukemissa.

Jos tilanteesta yrittää löytää jotakin positiivista, on ainoa asia ehkä se, että tilannetta ei enää peitellä ja sensuroida niin kuin aiempina vuosina. Media uskaltaa arvostella tehtyjä päätöksiä ja tekemättömiä tekoja. Viranomaiset julkaisevat saastearvoja nyt päivittäin.

Kiina vaurastuu, mutta millä hinnalla? Miljoonat pankkitilillä ja luksusautot eivät korvaa raitista ilmaa, vettä ja puhdasta ruokaa. Maon väitetään sanoneen aikanaan, että liian monien kirjojen lukeminen on haitallista. Totta on sekin, että tieto lisää tuskaa. Mutta oikea tieto ja sen vapaa kulku voivat ainakin teoriassa vielä pelastaa tämän mahdottomalta tuntuvan yhtälön.