Ei yhtään kaveria? Vanhempien vastuulla varmistaa, ettei lapsi jää yksin

Psykologi, psykoterapeutti Janna Meunier tietää omasta kokemuksestaan, millaista on, jos omassa pihapiirissä ei asu leikkikavereita.

Hän itse kävi koulua, jonne mentiin bussilla – ja jonne kaikki muutkin lapset tulivat bussilla.

– Toisin sanoen lapsia ei asunut aivan samassa pihapiirissä. Helposti kävi niin, ettei iltapäiväksi ollut välttämättä kaveria, Meunier muistelee.

Samankaltainen tilanne toistui Meunierin itse ollessa aikuinen. Omassa naapurustossa asui lapsi, joka kävi muualla koulua. Koulun jälkeen lapsi oli yksin.

– Sattumalta vanha koulukaverini asui aivan lähellä ja kysäisin häneltä, voisiko heidän lapsensa leikkiä tämän lapsen kanssa. Voisiko siitä syntyä kaveruutta, jos heidät saatettaisiin ensin yhteen? Meunier kuvaa.

Siitä idea lähti elämään.

– Mietin, miten vanhemmat voisivat auttaa tällaisia yksinäisiä lapsia, jotka eivät ole saaneet kavereita tai eivät edes tunne alueen muita lapsia. Harrastukset ovat yksi vaihtoehto, mutta olisiko muitakin keinoja?

Niinpä Meunier kehitteli Kaverikutsu-sivuston, jonka kautta vanhemmat voivat etsiä lapselleen leikki- tai kirjekaveria.

Meunier itse on paraikaa kotiäitinä kahden lapsen kanssa. Tälläkin tavoin yksinäisyyden elementit ovat koskettaneet omaa arkea.

– Kotiäitinä allergisen lapsen kanssa kahdestaan oli aika ahdistavaa. Mies oli paljon reissussa, eikä itkevän vauvan kanssa voinut oikein lähteä mihinkään, hän kertoo.

Kaverikutsu-sivusto itsessään on vielä lapsenkengissä, mutta ajatus on yksinkertainen: mukaan pääsee luomalla profiilin, jonka jälkeen voi alkaa etsiä lapselleen samalta suunnalta samanikäisiä kavereita. Kun sopiva kaveri löytyy, vanhemmat voivat viestitellä keskenään ja sopia tapaamisen julkiselle paikalle, esimerkiksi puistoon tai kahvilaan. Lasta ei saa lähettää matkaan yksin tai jättää yksin.

Tällä hetkellä palvelu on suunnattu pääkaupunkiseudulla asuville perheille. 

Lapselle pitää opettaa sosiaalisia taitoja

Mutta miksi vanhempien tulee auttaa lapsia löytämään kavereita? Eikö lapsen olisi tehtävä se itse?

– Kuten muillakin vanhemmuuden osa-alueilla, vanhempien tulee auttaa lasta tarpeen mukaan myös kaverisuhteiden solmimisessa. Kukaan ei saa jäädä yksin. Lapset oppivat sosiaalisia suhteita olemalla toisten kanssa, Meunier kuvaa.

Mitä pienemmästä lapsesta on kysymys, sitä enemmän lapsi tarvitsee vanhemman apua.

– Lapset hakeutuvat toisten ihmisten seuraan vauvasta pitäen ja alkavat harjoitella toisten kanssa olemista. Pienempien lasten kanssa sosiaalisten suhteiden tukeminen tapahtuu kädestä pitäen ohjaamalla: vanhempi ohjeistaa lastaan hiekkalaatikolla, ettei toista saa hakata lapiolla. Estetään lempeästi epätoivottu käytös ja ohjataan lapsi toimimaan sosiaalisesti suotavalla tavalla, esimerkiksi silittämään toista lyömisen sijaan.

Vastaavalla tavalla myös vanhemmat lapset tarvitsevat apua ja ohjeistusta siihen, kuinka toisten kanssa kannattaa toimia.

– Toiset solahtavat kuin kala vedessä kaverisuhteisiin eivätkä tarvitse välttämättä niin paljon apua.  Mutta kaikkia lapsia on hyvä auttaa pulmatilanteissa sekä mallintaa heille hyvää vuorovaikutusta: miten tervehditään, kiitetään, jutellaan ja selvitellään ristiriitatilanteita, Meunier kuvaa.

Vanhempien rooli on myös suuri siinä, mitä tulee kaverisuhteiden ylläpitämiseen.

– Yksi parhaimpia tapoja vahvistaa ja ylläpitää pysyviä kaverisuhteita on järjestää lapsille kahdenkeskisiä leikkihetkiä omaan kotiin lapselle mieluisan kaverin kanssa. Sillä lailla tuetaan ystävyyttä, Meunier muistuttaa.

Lisäksi on hyvä, että vanhemmat tietävät, kenen kanssa lapsi kulkee ja pyörii. Isompienkin lasten kohdalla oman kodin ovi kannattaa avata myös lapsen kavereille.

Perinteinen kirjekaveri ensihätään

Perinteisen kirjekaverin hankkiminen voi olla myös hyvä tapa kartuttaa lapsen sosiaalisia taitoja.

– Pitää muistaa, että jos lapsella ei ole kavereita, se ei välttämättä johdu pelkästään siitä, ettei naapurissa asu kavereita. Voi olla, että lapsen sosiaalisissa taidoissa on jotain puutteita, eikä hän tiedä, miten toisten kanssa ollaan. Silloin vuorovaikutustilanne voi epäonnistua, Meunier kuvaa.

Kirjekaverit olivat taannoin erittäin suosittuja. Ne olivat osa kaverisuhteiden luomista ja sosiaalisten taitojen opettelemista. Lehtikuva

– Kun tulee kirje, siihen pystyy eri tavalla vastaamaan ja keskittymään. Se voi olla yksi tapa olla vuorovaikutuksessa ja ystävyyssuhteessa. Ja kuinka hieno tunne onkaan, että joku muistaa.

Kaikkien ystävyyssuhteiden ei tarvitse kehittyä sydänystävyyteen. Ystävyyssuhteita on olemassa eritasoisia.

– Ollaan esimerkiksi Skypessa, pelataan nettipelejä. Siinä lapselle syntyy oma yhteisönsä. Tietokoneenkin kautta saattaa löytyä yhteisöjä tai yksilöllisempiä kavereita, Meunier kuvailee.

Entä jos lapsi ei löydä ystäviä?

Jos vanhempi huomaa, ettei lapsella ole ystäviä, kannattaako lapselle tuoda tämä esille – kertomalla vaikkapa Kaverikutsu-palvelusta?

Tilanne on Meunierin mukaan tapauskohtainen: siihen vaikuttaa muun muassa lapsen ikä. Jos lapsi on jo sen ikäinen, että asiasta voi keskustella, silloin voidaan yhdessä miettiä eri vaihtoehtoja, mistä kavereita voisi löytyä.

Tätä pienemmälle lapselle aihetta ei kannata nostaa liiaksi tapetille.

– Lapselle ei pidä rummuttaa, että ystävyyssuhteiden luomisessa on hankaluuksia, ettei tule sellainen olo, että jotain on mennyt ”pieleen”. Aikuinen voi olla se, joka järjestää tapaamisen muiden kanssa niin, että lapselle ainoastaan kerrotaan, että nyt mennään leikkimään, Meunier kuvaa.

– Sosiaaliset taidot ovat taitoja, jotka eivät kehity välttämättä itsestään. Kuten muitakin taitoja, niitä pitää harjoitella – ja ne voi myös oppia.