Brittiläisten herrasmiesten raivokas näyttely viimein Suomeen: Gilbert & George rakastavat kodittomia, mutta eivät liberaaleja ja älykköjä

Tyylikkäästi istuvat villakangaspuvut, hillitty ja ennen muuta arvokas käytös. Gilbert & George ovat hyvin ystävällisiä, vailla minkäänlaista diivailua. Eikä turha tosikkouskaan vaivaa, vaikka kaikki näyttää niin huolitellulta.  

Kun kuvaaja pyytää heitä haastattelun jälkeen kävelemään teostensa edessä, he astelevat korostetun rauhallisesti - samaan tahtiin. Tietysti! Hehän ovat yksi taiteilija.

Teemoina terrori, itsemurha – ja se mitä ymmärrät!

1940-luvun alussa syntyneet miehet tapasivat taidekoulussa 1960-luvulla. Siitä lähtien he ovat tehneet kuviaan yhdessä. Ne ovat kirkuvan värikkäitä, isoja kollaaseja ihmisen maailmasta. Uskontoja, sensaatiolehtien otsikoita, pommeja, pummeja. Kaikkea, mitä ihminen tekee ja tuottaa. Välillä naturalistisen härskejäkin.

He ovat koonneet tarkasti kahdestaan Helsingin Tennispalatsin yläkertaan laajan näyttelyn. Teemoina muiden muassa: Kusipaikka, Sairas maailma, Poliisi, Terrori, Itsemurha, Haistakaa vittu ja Raskaana.

– Teoksemme eivät ole lainkaan synkkiä tai ironisia. Se miten tulkitset kuvat, riippuu siitä, millaisia kirjoja isovanhempasi ovat lukeneet tai jättäneet lukematta, toteaa George tyynesti.

Emme tee taidetta – meillä ei ole mitään ideoita!

– Me emme tee näitä kuvia sen vuoksi, että tekisimme taidetta, vaan siksi, että kuvamme auttaisivat ymmärtämään maailmaan. Ei meillä ole mitään ideoita, vaan teemme sitä, mitä vastaan tulee.

Gilbert jatkaa heti perään kuin samalla hengityksellä:

– Me kokoamme aina uusia kuvia, jotka puhuvat meille. Riittää, että avaamme kotimme oven kadulle. Siellähän ne ovat – edessämme. Joka päivä tulee uusia, mitä vain.

– Maailma on niin merkillinen – ja ihana.

Gilbertin lempisana on ”extraordinary”: merkillinen, kummallinen, hassu.

Harvoin kuulee näin järkevää ja selkeää puhetta siitä, miten taiteilija näkee tehtävänsä taiteilijana. Ihmisellä voi olla edellytyksiä sen ymmärtämiselle – tai sitten ei ole.

Pariskunnan taide on todellakin kuvia ihmisen aikaansaamasta julmasta maailmasta – ja miksei lempeästäkin. Mutta jonkinlainen ihmisen lohduton tyhmyys teoksista paistaa, vaikka kuinka yrittäisi ajatella toivoa.

Rakastamme kodittomia 

Miehet elävät enimmäkseen eristäytynyttä elämää eivätkä pidä älyköistä eivätkä varsinkaan liberaaleista, jotka "ovat kaikkien ahdasmielisimpiä". Enemmän he pitävät kodittomista.

– Kun muutimme Lontooseen, kodittomia oli kymmeniä tuhansia. He olivat enimmäkseen sodan raunioittamia miehiä. Nyt he ovat enimmäkseen tulevaisuutensa menettäneitä nuoria.

– Joka aamu heitä tulee ovellemme kolkuttamaan ja annamme heille pari puntaa.

Gilbert kertoo heidän kadun ystävistään: George ja Tara.

– Georgella on skitsofrenia ja Tara kittaa litroittain…, mitä hän nyt juokaan. En tiedä, mitä se on.

Gilbert katsoo puolisoonsa, joka vastaa nopeasti.

– Siideriä hän juo.

– Niin juu. Eivätkä he halua nukkua sisällä.

George jatkaa, että kodittomat ovat usein hyvin kiinnostuneita heidän taiteestaan.

– He ymmärtävät sitä ja me ymmärrämme toisiamme. Me rakastamme heitä.

– Ja he kaikki näyttävät jeesuksilta, huokaa Gilbert.

Ilmastotaidetta - ei kiitos!

Kysyn vielä, miltä maailma heistä näyttää tänään. YK:n tuore ilmastoraportti on synkkää luvunlaskua maailmalle. Kun he palaavat Lontooseen studioonsa, voisiko tästä syntyä seuraava kuva.

– Ei. Emme tee taidetta tuolla tavoin, George vastaa yhä rauhallisesti.

Ja Gilbert jatkaa:

– Emme aja autoa, kävelemme emmekä heitä muruakaan ruokaa pois. Kulutamme todella vähän. Nuoriso, joka pauhaa ilmastonmuutoksesta, heittelee pulloja pitkin katuja ja lentelee ympäri maailmaa.

Jos taide olisi uskonto, tässä olisivat messiaat. Onneksi heillä ei ole sitä taakkaa.