Astrid Swan kertoo lapsuuden kokemuksistaan uudessa kirjassaan.
Muusikko Astrid Swan kertoo Viimeinen kirjani -teoksessaan (Otava) lapsuudestaan ja nuoruudestaan, jota varjosivat alkoholi- ja mielenterveysongelmat.
Parantumatonta syöpää sairastavan Swanin kirja koostuu muistoista hänen elämänsä varrelta. Swan kertoo pohtineensa, miksi kukaan ei puuttunut hänen perheensä tilanteeseen.
30 vuotta myöhemmin voin hetkellisesti löytää vastauksia sille tuskalliselle kysymykselle, jota en mielelläni kysy: miksi kukaan lähistöllä ollut aikuinen ei pelastanut minua? Eivätkö he nähneet?
LUE MYÖS: Mittavan uran tehnyt Astrid Swan sairastaa parantumatonta syöpää: "Suunnittelen vuosia eteenpäin"
Swan kertoo lapsena toivoneensa, että hänen isänsä muuttaisi pois tai jopa kuolisi.
Alle 10-vuotiaana suurin toiveeni oli vanhempieni avioero tai isän kuolema. Rakastin niitä hetkiä, kun isä oli sairaalassa, ryyppyreissulla tai meditaatioretriitillä. Kun hän oli poissa, minulla ja äidillä oli hauskaa ja rentoa. Silti minä rakastan isää. En vain toivonut hänestä perheenjäsentä.
Kun Swan oli teini-ikäinen, elämä oli kaoottista.
16-vuotiaana asiani olivat huonosti. Isän alkoholismi ja sen lieveilmiöt olivat kaoottinen ja jatkuva osa arkea. Vanhempani menivät perheterapiaan. Kirjoitin heille kirjeen, jossa pyysin lupaa muuttaa omaan kotiin. En enää uskonut vanhempieni eroon, mutta itseni halusin pelastaa.
Swanin isä muutti lopulta omaan asuntoon, mutta palasi puolen vuoden kuluttua takaisin.
Artikkelin sitaatit ovat Astrid Swanin kirjasta Viimeinen kirjani (Otava).