Todennäköisesti muistat vieläkin miltä oma aapisesi näytti, ellet sitten käynyt ekaluokkaa 1970-luvulla.
Aapisten tekijä, kasvatustieteen professori Leena Krokfors Helsingin yliopistosta kertoo, että 70-luvulla aapinen koki mullistavimmat muutoksensa, kun näyttävästä aapiskukosta siirryttiin arkirealismiin ja sitä myötä kuviin ja teksteihin, jotka eivät välttämättä jääneet mieleen.
– Silloin oltiin vähän ankeita ja turhankin realisteja yhteiskunnan kanssa. Heti peruskoulu-uudistuksen jälkeen tuli monta aapista, jotka olivat pehmeäkantisia vihkosia. Niissä oli lukemismateriaalin lisäksi tehtävät ja kirjoitusruudukot kaikki samassa vihkosessa. Aapiset olivat ikään kuin kertakäyttökamaa, kuvailee Krokfors.
Aapisten henkilötkin muuttuivat. Pellavapäiset, lampaita hoitavat lapset muuttuivat lähiöiden lapsiksi, jotka pärjäsivät yksin, kun vanhemmat olivat töissä.
– Aapiseen tulivat avainkaulalapsi Anni ja Pasi. Pasilla oli ruttuiset vaatteet ja taisi olla jopa paikka housuissa. Se oli uutta, sillä aiemmin maailma kuvattiin aapisissa hyvin nuhteettomana ja kunniallisena, sanoo Krokfors.
Satueläimet toivat aapisiin eloa
Arkisuus oli aapisissa vain ohimenevä vaihe.
– Alettiin miettiä onko arjen realistinen kuvaus sittenkin liian tylsää ja ankeaa, ja 1980-luvulla otettiin satumaailma mukaan, sanoo Krokfors.
1960-luvulta asti aapisia tehnyt opettaja Mervi Wäre on ollut mukana luomassa muun muassa 1970-luvun avainkaula-Annia sekä 2000-luvun satuseikkailuja Pikkumetsän aapisessa.
Hän kertoo 60-luvulla opettajana ollessaan kyllästyneensä, kun aapiset eivät tarjonneet tarinoita, joihin lapset voisivat samaistua.
– Eläimet ovat olleet mukana kaikissa niissä aapisissa, joita minä olen ollut tekemässä. Eläinten kautta voi kuvata samoja asioita joita lasten omassa elämässä tapahtuu eli pelkoa ja ystävyyssuhteita, mutta ilman raskasta sukulaissuhteiden verkostoa, sanoo Wäre.
Aapisten tekijä on oppinut yhden nyrkkisäännön: teksti ei saa olla tylsää. Siinä kohdassa eläimet tulevat apuun.
