Ravintola Penelope tarjoilee rennon osaavaa ruokaa ja palvelua, jota voi nauttia luontevasti siinä sivussa tai pitemmän kaavan kautta. Erityisen uusia juttuja ei ole luvassa, mutta kun perusteet ovat poikkeuksellisen hyvin hallussa, perusjutut nousevat loistoonsa.
Takana pirunmoinen kulinaari- ja kulttuuritykitysvuorokausi Helsingissä. Nähtävää, koettavaa ja maisteltavaa on niin runsaasti, että aina jää monia hienoja asioita kokeilematta. Mutta parhaamme yritimme. Ähky tuli kaikessa.
Aloitimme turneen lounaalla Penelopessa. Hans Välimäen ja Arto Rastaan paikka lupasi tarjota paljon, mutta ei erityisesti uutta. Tykkäsin ideasta. Tapas-painotteisesti, mutta pysyen kaukana turhan tiukan konseptin kahleista. Trendi, jonka haluaisin leviävän. Jokin pointti, mutta pääosassa sopivasti rajoja rikkova hyvä ruoka ja tunnelma.
Olin lukenut yllättävän monitahoisia kommentteja paikasta. Kun kerrotaan, että tähän raflaan voi tulla kuin kotiin, lupaus on väistämättä liikaa. Mut alusta loppuun, tykkäsin tyypeistä, vaikka eivät mitään erityistä effortia antaneetkaan.
SITTEN SYÖMÄÄN. Lounaan ensimmäisinä asiakkaina mesta näyttää viihtyisältä. Looseja siellä, ikkunapöytiä täällä. Baaritiskin paikat vaikuttavat houkuttelevilta. Yleisvaikutelma on lämmin. Yksi kokki toimii tiskin takana hoidellen kylmiä ruokia. Hans saapuu paikalle ja fiilis jatkuu tiskin takanakin rennon keskittyneeltä.
Kahden kimppaan tilaukseen boquerones eli penelopelaisittain savustettuja neulamuikkuja harissaöljyssä ja levain-leipää (eli kunnon juuripohjaista), aasialaisittain höystetty tartar, haudutettu haukipulla, muikunmätiä ja hummerikastiketta sekä hiiligrillissä grillattu nieriä-yakitori -varras, yuzua ja Penélopen dashilientä ja paahdettua riisiä. Päälle vielä kermaista madekeittoa, paistettua mateenmaksaa, tilliä ja ”pekoni-keksejä”.
