Törmään aina silloin tällöin erilaisiin näkemyksiin ravintolakritiikkien kirjoittamisesta. Yleensä tekstit nousevat keskusteluissa esiin nyökyttelyn tai vastaväittelyn merkeissä. Ruoasta ja makuasioista kinastelu on mielestäni hauskaa. Sitä kautta kuulee usein uusia ajatuksia, asenteita ja mielipiteitä, mikä ennen kaikkea opettaa, kun sen ottaa siltä kannalta. Itselläni on monia melko ehdottomia tapoja kokata tietty ruoka tai raaka-aine ja niiden puolesta jaksan vääntää pitkäänkin. Osa niistä on kuitenkin makuasioita, osa taas kokemuksen tuomaa oppia. Ravintolan julkinen arvostelu saa sen sijaan välillä totisempaa palautetta. Mitä tuokin ruoasta ymmärtää? Millä kokemuksella puhuu?
KRIITIKKOKLISEE. Ruoka- tai ravintolakriitikko -titteli herättää minussa lähinnä huvittavia ajatuksia. Ensimmäinen mielikuvani käy New Yorkissa, jossa ravintolan keittiössä alkaa kuhina ja supina, kun tarjoilija on bongannut nuo pelkoa ja usein halveksuntaakin herättävät kasvot. OMG, hän on täällä! Parilla palstanmitalla hän määrittää ravintolan varauskirjan tulevaisuuden.
Sitten tullaan kotikulmille Suomeen. Mielikuvissani lukemani pohjalta ravintola-arvosteluja on laitettu tekemään innokkaana kotikokkina tunnettu toimittaja, joka tuo maanantaisin toimitukseen viikonlopun leivontatähteet ja joka tykkää käydä joka kuukausi puolisonsa kanssa syömässä aina ihan eri ravintoloissa. Perjantaisin hän mailaa työkavereilleen ihan mahtavan reseptin viikonlopuksi. Hänen silmänsä syttyvät, kun joku tulee kysymään viinivinkkiä.
MILLÄ NATSOILLA JÄBÄ DUUNAA? Kysyin Sivumaun Facebook-sivulla, miltä pohjalta ihmistä voi kutsua ravintolakriitikoksi? Miltä pohjalta tulisi ponnistaa? Sain pelkästään hyviä vastauksia, jotka herättivät myös lisäkysymyksiä. Pitäisikö hänellä olla ravintola-alan koulutus? Miten se olisi ylivertainen laajaan kokemukseen ravintola-asiakkaana olosta? Täytyykö arvostelijan osata itse kokata erityisen hyvin? Eihän musiikki- ja leffakriitikotkaan osaa yleensä musiikkia tai elokuvia tehdä. Pitäisikö jonkun maksaa arvosteluista, jotta ne olisivat uskottavia? Tein itse 25-vuotiaana pari vuotta kaupunkilehdessä ravintola-arvosteluja. En voi mitenkään sanoa olleeni pätevä, mutta sitä kautta innostus ruokaan heräsi kunnolla. Enkä niitä tekstejä tänä päivänäkään kadu.
Median pitäisi olla arvostettu. Montakos sellaista mediaa meillä onkaan? Arvostan itse Hesaria, mutta ihmettelen usein heidän paikoin oikukkaita rafla-arvostelujaan. Glorian ruokaviinin arvosteluista pidän paljon, mutta se johtunee pitkälti siitä, että olen niiden kanssa yleensä hyvin samaa mieltä. Mikko Takalan makuun luotan ja pidän hänen tyylistään kirjoittaa. Kauppalehti Option arvostelut ovat kokonaisuutena hiukan ailahtelevia, mutta perusvire on hyvä. Maakuntalehtien osalta taso heilahtelee rajusti. Suurta valtaosaa kritiikkejä kirjoittavista toimittajista pidän juurikin yllä kuvatun kaltaisina.
JOS EI OO KUVAA, SITÄ EI TAPAHTUNUT. Mutta saavatko bloggarit arvostella ravintoloita? Totta kai saavat. Sinänsä hölmö kysymys, vaikka itse sen esitinkin. Maailma on muuttunut. Olisi vihdoin aika herätä. Jokainen ravintola-asiakas on kriitikko. Ennen kehuttiin tai haukuttiin raflakokemusta työpaikalla tai kylässä, nyt mielipide isketään heti kotiintullessa Facebookiin, usein annoskuvan kanssa. Nykymaailma elää suosittelujen varassa. Jokaisella ravintola-annoksella on riski tai mahdollisuus päätyä asiakkaan koko tuttavapiirin näytölle ihasteltavaksi tai kauhisteltavaksi. Onko se oikein? Totta kai on. Miksi se olisi väärinkään? Elämystalouteen kuuluu elämysten kokeminen ja jakaminen. Hyvässä ja pahassa.
Entä saako kokemuksesta kirjoittaa blogiin? Tietenkin. Sehän on vain yksi sosiaalisen median muoto ja parempi alusta kuvailevammalle ja uppoutuvammalle tekstille. Blogit ovat markkinatalouden perikuva. Huonoja tai huonosti markkinoituja ei lueta, parhaita taas enemmän kuin yksittäistä juttua missään vanhassa mediassa. Valta on meillä jokaisella. Jos aiemmin tai jossain edelleen tuo valta oli pelätyn kriitikon hallussa, tarjoaa netti enemmän tai vähemmän demokraattisen alustan laajemman kirjon mielipiteiden esiintuomiselle. Kukin voi poimia niistä mieleisensä eikä luottaa yhden alueellisen päämedian diktatuuriin. Kukin antakoon arvoa sille, minkä sanoman kokee luotettavaksi. Jos kirjoittaja pitää yhtä paljon pihveistä kuin itse, luetaan hänen tekstejään. Snobbailuun taipuvalle kulinaristille löytyy myös oma yleisönsä. Samoin old school -paistinkääntäjällekin.
HAPPAMIA SANO... Kaikkia ravintoloitsijoita villi ja vapaa arvostelumeininki ei miellytä. He ovat niitä, jotka ovat saaneet netin syvyyksissä siipeensä. Asiallisesti tai asiattomasti. Kukin heistä miettiköön, miten asiakaspalaute vaikuttaa ravintolan toimintaan. Lukemistani arvosteluista suurimman osan ei pitäisi vaikuttaa mitenkään. Silti merkittävässä osassa tekstejä ravintoloitsijalle tarjotaan vinkkejä palvelun tai tuotteen parantamiseen. Tiedän, että omien tekstieni pohjalta näin on joskus tehtykin.
Olen myös tehnyt ravintolavalintoja puhtaasti blogiarvostelujen pohjalta. Suuntaan ja toiseen. Suurimmat kuolaneritykset on luonut Mikko Kososen kirjoittama Jacques Boissonsin ruokarundi. Kukaan varsinaiseksi raflakriitikoksi tituleerattu ei ole mielihyväkeskuksessani onnistunut loihtimaan niin osuvia aistinvaraisia kuvauksia ravintolaillallisen sisällöstä ja kulusta. Koulutus- ja kokemuspohja ovat merkityksettömiä, kun tunnet suun kostuvan tekstiä lukiessa ja käden hapuilevan kännykästä raflan varausnumeroa. Hyvä ruoka-arvostelu vie sinut paikan päälle ja onnistuu luomaan mielikuvan raflasta ja ruoasta kotisohvalla lukien.
RUOKA ON FIILISLAJI. Arvostan pientä kourallista kotimaisia, vanhan median toimittajia, jotka arvostelevat ravintoloita. Raflakritiikkien ongelmana pidän niiden lyhyyttä. Fiilistelylle ja kuvauksille ei anneta tilaa ja monista tuomioista syntyy enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Siksi käännyn yleensä blogitekstien (tai tuttujen) puoleen. Niissä on enemmän fiilistä ja sydäntä mukana. Aivan kuten hyvässä ruoassa. Bloggarin arvostus voi olla kohdennetussa yleisössä hyvinkin paljon valtamedian toimittajaa korkeampi. Siksi kehotan ravintoloitsijoita ottamaan jokaisen kritiikin, positiivisen tai negatiivisen, avoimesti vastaan ilman liian montaa ärräpäätä. On aivan sama, miltä pohjalta arvostelun kirjoittaja näkemyksiään heittää, jos niillä on merkitystä ihmisten mielipiteisiin.
HIITEEN ELITISMI. Olen itse kirjoittanut reilusti yli sata arvostelua ravintoloista. En ole kertaakaan tituleerannut itseäni ravintolakriitikoksi. Miksi olisin? Mitä se antaisi mihinkään lisää? Se ei ole arvonimi. Se enemmänkin erottaa kuin samaistaa lukijaa kokemukseen. Olen nautinnonhakuinen asiakas, joka kiinnittää illalliselämykseensä ehkäpä keskimääräistä laaja-alaisemmin huomiota. Pidän blogia, jonne kokemus on mukavaa kirjoittaa. Siinä kaikki. Hiiteen lukijakunnasta irtautuneet itsekorostuksen lausahdukset. Hiiteen elitismin sävyttämät tittelit. Kirjailijaksi pääsee julkaisemalla omakustanteen. Johtajaksi perustamalla pöytälaatikkofirman. Käyn syömässä ja haluan jakaa kokemukseni muiden kanssa. Olen oikeassa jokaisessa mielipiteessäni. Ihan niin kuin jokainen ravintola-asiakas. Ravintolaillallinen on subjektiivinen elämys. Ravintolan vastuulle jää yrittää huolehtia kustakin asiakkaasta tuon subjektiivisuuden mukaan. Välillä tulee ansaitsemattomalta tuntuvaa lokaa niskaan. Niinhän meille kaikille. Mitä sitten? Seuraava asiakas istuutuu pöytään. Miten tyytyväisenä hän pöydästä nousee, ratkaisee. Koska hetken päästä netissä julkaistaan jälleen uusi mielipide.