Maalaisranskalainen keittiö kuuluu lähtökohtaisesti suosikkeihini. Kun tv:stä ja ties mistä tutuksi tullut Arto Rastas ilmoitti avaavansa siihen pohjaavan ravintolan Tampereen rautatieaseman kylkeen, olin innoissani. Hella Huone -raflalla referenssinsä antanut kokki kuuluu kaupungin kokkikermaan. Viime vuoden lopussa ovensa aukaisseesta Bistro Le Potista kuulin kuitenkin hyvin ristiriitaista palautetta. Aivan kuin ihmiset olisivat käyneet eri paikoissa. Pakkohan asioiden laita oli käydä itse toteamassa.
Vanhan Sevillan tilaan rakennetussa ravintolassa on yhä varsin avara tunnelma, joka tässä tapauksessa ei ole pelkästään hyvä juttu. Lämminhenkistä tunnelmaa on vaikeaa luoda suuressa tilassa. Lauantai-iltana paikka on kuitenkin täynnä ja kulmapöytä suo sopivan verran omaa rauhaa. Tarjoilija ottaa meidät epävarman iloisesti vastaan ja ehdottaa selkeästi ulkoaopetellusti päivän alkudrinkkiä, Lillet Roséta. Cocktailit ovat Le Potissa olleet alusta lähtien kunnossa, joten otamme sellaiset. Suurin kuulemani kritiikki on kohdistunut paikan palvelutasoon. Le Potissa homman hoitavat enimmäkseen harjoittelijat tai näin ainakin olen hahmottanut. Tämä ilmenee nopeasti todeksi. Tarjoilijat ovat ystävällisiä ja asenne on kohdillaan, mutta kokemus ja itsevarmuus puuttuvat. Se ei ole heidän vikansa.
VAROVASTI LIIKKEELLE
Otan alkuun härkärilletteä ja appelsiinilla glaseerattua briossia (10 eur). Vaimolle maalaissalaattia ja anjovista (9 eur) ja seurueelle lisäksi ranskalaista sipulikeittoa (9 eur) ja gratinoituja vihersimpukoita Pernod-voilla (6 kpl/16 eur). Rillette on juuri sellaista ronskin hienostunutta ruokaa, jota kuvittelen saavani hyvästä ranskalaisesta bistrosta. Vahvaa makua, joka pysyttelee silti tyylikkäänä. Maalaissalaattia kuvaa parhaiten sana tylsä. Etenkin, kun kaikille tuli alkuun samasta salaattipohjasta tehty alkusalaatti. Sipulikeitto on ok, mutta unohdettava. Simpukat maistuivat ja tuntuivat pakasteelta. Niistä lähtökohdista ok. Pernod’ta ei liiemmin maistanut.
LAIMEAA JA HAALEAA
Pääruoiksi pöytään tuli paljon patoja (à 19 eur), kuten raflan nimestäkin voi päätellä. Kuhaa ja katkarapuja valkoviinikastikkeessa. Ensimmäisenä vastaan pistää lämpötila. Ruoka on lämmintä, ei kuumaa. Pata-asteikolla se on haaleaa. Kala on mautonta, katkikset likimain kumisia. Äyriäispata Bouillabaisse sortuu klassikkonimen mukaanottamiseen. En hahmota, mikä siinä on Bouillabaisse. Maku on melko tylsä, hivenen tunkkainen ja lämpötila sama kuin edellämainittu. Ylikypsä porsas Dijon-sinappikastikkeessa ja hapankaali on mauton ja kuivahko. Eikä sekään kuuma. Alamme katua, ettemme ottaneet sitä, mitä monen teki oikeasti mieli, mutta se olisi ollut tylsää. Entrecôte maustevoilla ja ranskalasilla olisi toiminut varmasti paremmin. Lisukkeet olivat semitylsiä ja -mauttomia, mutta gruyere-perunagratiini kuumaa. Harvoin se nousee koko pöydän ihastelun kohteeksi.
