Tämän kesän reissun ykköskohteeksi tuli pitkään bucket listillä ollut Napoli. Kaupan päälle tulivat sen ympärillä olevat Amalfin rannikon kaikki iki-ihanat ja henkeäsalpaavia maisemia uhkuvat pikkukaupungit.
SYKE. Olin mielikuvissani rakentanut Napolista kuvan rähjäisen ahtaana ja kaoottisena paikkana, jossa jokainen kadunylitys voisi jättää tyhjän maksetun paluupaikan Helsingin koneeseen. Ja hei, se oli just sitä! Kun alkumetreillä, 35 asteen kuumuudessa huomasi, että kaupungin sykettä pystyy kenties siihen totuttuaan käsittelemään, heittäydyin fiilikseen täysillä. Pariisin, Lontoon ja Rooman vilkkaus jää helposti tämän varjoon. Voin kuvitella, että Bangkokissa, Kairossa tms. kaaoksen tuntu voi olla vielä suurempaa, mutta tämä avasi silmiä juuri sopivasti yhdellä kertaa. Luin ja kuulin miljoona varoitusta taskuvarkaista, mutta sen suhteen en tuntenut yhtään suurempaa pelkoa kuin muuallakaan. Okei, yhden reppanan oloisen, keski-ikäisen varkaan takaa-ajon ja pieksemisen todistin vierestä… Ja kaikkea tätä valvoo uhmakkaana kaupungin reunalta nouseva Vesuvius. 
LIIKENNE. Jos jokin on Napolin mieleenpainuvin ja vaarallisin seikka, niin liikenne. Suojatievaloja on harvakseltaan ja useimmiten ainoa tapa ylittää katu on hahmottaa kohta, jossa yhdellä kaistalla tulee lovi ja toivoa, että muilla kaistoilla ajavat autot pysähtyvät alkaessasi marssia päättäväisesti tien yli. Niin ne kyllä tekivätkin, mutta ei kohteliaasti tietä antaen vaan töötäten ja viuhtoen käsillä manauksen merkiksi. Tämä osoittautui ihan tavalliseksi napolilaiseksi autoiluksi. Pari taksikyytiä olivat sen tason trillereitä, että oikein harmitti, kun en laittanut puhelinta videoimaan. Napolissa on mahdotonta ajaa autolla puolta kilometriä noudattaen liikennesääntöjä. Etuajo-oikeus on jokaisella, joka risteyksessä. Röyhkein voittaa. Vauhdit ovat ruuhkissa toki niin pienet, että auton sisällä ei ole mitään hätää. Sen sijaan kaupungin täyttävä skootterimeri puskee jokaisesta kolosta ja täysillä. Mielenkiintoinen ja hyvin yleinen tapa oli ajaa skootteria holtittoman liikenteen keskellä kännykkää selaten. Jos tästä nyt jotain vinkkiä voi antaa, niin älkää tulko Napoliin vuokra-autolla ja ottakaa tien ylitystä harkitessanne tiukan tuima katsekontakti lähestyvään autoon ja marssikaa päättäväisesti sen eteen juuri niin ajoissa, että kuski ehtii reagoida (toivottavasti jarruttamalla). Nähdä Napoli ja kuolla… 
HIENOSTO. Yövyimme reissun aluksi Chiaian alueella, joka Napolin mittapuulla on hienostoseutua. Käytännössä seutu oli sellaista, mihin muissa Italian kaupungeissa olimme tottuneet. Kaukana luksuksesta, mutta oikein viihtyisää ja elävää fiilistä. Paljon pieniä ravintoloita ja baareja sekä rennon letkeä aperitivo-aika. Keskellä heinäkuuta Napolissa ei ollut erityisemmin turisteja, ainakaan siinä määrin, että olisivat ärsyttäneet. Sama päti Chiaian alueeseen. Ravintolat täyttyivät pääosin paikallisista. Mutta kuten Chiaiassakin, kaikkialla Napolissa ränsistyneisyys ja fiineys kulkevat rinta rinnan muodostaen mielenkiintoisen yhteiskuvan. 
ROSKAT. Reissun päätteeksi palasimme Napoliin ja yövyimme logistisesti järkevästi aseman lähellä. Olin ihmetellyt ihmisten puheita kaupungin likaisuudesta. Lähiöt on toki oma juttunsa, mutta läntinen ja keskiosa Napolin keskustasta olivat vähintääkin kouluarvosanoin seiskan tasoisia siisteydeltään. Itäinen aseman seutu kertoi toista tarinaa. Rottia en nähnyt eivätkä hajut iskeneet nenään, mutta roskia siltä puolelta cityä löytyi rajusti. Yleensä kylläkin pusseina rykelmiin kerättyinä, mutta kasat olivat isoja ja niitä oli paljon. Ihan linjassa silti kuulopuheiden kanssa. Kertaakaan en ajatellut, että onpa kauheaa. 
RUOKA. Hienosto-Suomesta tullessa kuvatuimpia arkikohteita ovat ikkunoiden alle ja kadun päälle viritetyt pyykkinarut. Niitä Napoli on täynnä. Napoli on tosin täynnä kaikkea. Ihmisiä, tavaroita, kulkuvälineitä, rafloja, liikkeitä, sotkua… ja ruokaa. Napoli on ruokaintoilijan taivas. Tulvillaan makuja, erilaisia ravintoloita, katuruokaa ja vieläpä huomattavan paljon pohjoista Italiaa halvemmalla. Olen tottunut, että illallisesta saa pulittaa Italiassa 80 euroa, joka on toki puolet vastaavantasoisesta ruokailusta Suomessa. Napolissa kuittiin kirjoitettiin yltäkylläisen aterian päätteeksi 30-50 euroa. Napolin ylpeys, maailman paras pizza, on jopa hävettävän halpaa. Margheritan keskihinta on 4 euroa. Ja tämä siis todennäköisesti elämäsi parhaasta pizzasta. Fritatuilla katuherkuilla täytät vatsasi parilla eurolla.
Kaikesta huolimatta ja juuri sen takia Napoli hurmasi minut täysin. Järjetön, hervoton, levoton, luokan hurmaava tarkkislainen. Olen varma, että kaikki eivät siellä viihdy, monet varmasti kammoavatkin, mutta itse nautin kaupungin sykkeestä joka sekunti. Ja suupala.
Klikkaa katsaukseeni Napolin ravintoloista.
