Suomella on paisunut, perustavaa laatua oleva ongelma, joka heijastuu päivittäin monenlaisissa otsikoissa. Meillä on pakottava tarve jakaa asiat kahteen osaan. Tasan kahteen. Mustavalkoisesti. Joko tai. Jos paikalle ilmaantuu hyvis, sille on löydyttävä vastakohdaksi pahis tai draaman kaari ei pääse syntymään.
Poliittisissa näkemyksissä revitään mukaan toisia ääripäitä, vaikka ne sijaitsisivat kokonaan toisella janalla. Ruoassa syvin jako on syntynyt lihansyöjien ja vegaanien välillä. Siinä välissä on toki sekasyöjäksi itseään kutsuvia ja keskilinjan toisella puolella lakto-ovo-whatever.
MTV Oy, All rights reserved
PITKÄKESTOINEN RAUHA. Pitkään molemmat puoliskot elivät rauhassa keskenään, vaikka toisinaan nakeltiinkin kuvia tuotantoeläinten karuista oloista ja vastattiin vitsillä ruokasopimuksesta pupun kanssa. Kuten niin monen muunkin kuplan kohdalla, some puhkaisi sen. Pihviään rakastavat ”raadonsyöjät” alkoivat nähdä ”ituhippien” liittoumia feedissään. Lihansyöjä ei halua julistaa ruokavaliotaan, vaan nauttia lihapataansa rauhassa. Miksi julistaa, se on vain ruokaa ilman ideologiaa? Monilla kasvissyöjillä aate on leivottu ruokavalion sisään ja putkahtelee väistämättä esiin, kun joku alkaa kolmannen viinilasillisen kohdalla tivata syitä.
HYMY HYYTYI. Hämmästyin, kun muutamia vuosia sitten ruokaideologiat törmäsivät koululaisten yhden (lue: yhden) viikottaisen kasvisruokapäivän esityksen myötä. Leppoisat lihansyöjät ärtyivät lapsellisiksi, kun heidän ja lapsiensa oikeutta jokapäiväiseen lihalounaaseen uhattiin. Ennen tuota farssia kukaan ei ollut kritisoinut kesäkeittoa tai kasvispihvejä kouluruokana. Kun asia puettiin kasvisruoan otsikkeen alle, mitta tuli täyteen.
NEW KID IN TOWN. Kulunut kesä nosti vastaavanlaisen ilmiön esiin. Kauppoihin ilmestyi Nyhtökaura ja heti perään Härkis ja Mifu. Lihahyllyyn. Viemään meidän hyllytilasta yhden marinadivaihtoehdon kanalle. Kaiken lisäksi hyllyt olivat koko ajan tyhjiä, joten mun 400 gramman valmiiksi kevyesti suolattu kanapaketti syrjäytettiin turhaan ja joudun ostamaan jatkossa kaksi 250 g pakkausta.
Kaikki alkoivat puhua Nyhtökaurasta. Tai oikeammin siitä, ettei sitä löytynyt mistään. Bongaukset jaettiin someen. Eukkokin alkoi puhua siitä. Toppuuttelin, ettei tuo niitä ituja meidän pöytään. Syököön itse lounaaksi. Mun lihasopasta ei lihaa ongita pois ja laiteta rehuja tilalle. Mehän sovittiin tää pupun kanssa. Melkoisen juonen ovat ne vihertäjät juonineet, kun saaneet eukonkin mukaan. Kuulemma maistuu lihalta. Ei varmasti maistu ja kun yhden ruoan sallin, niin eikö kohta kellu ruskean kastikkeen pinnalla jotain viljatöhnää.
VEGESALAJUONI. Nyhtis torpataan turhan usein kasvissyöjien väijytyksenä. Kun ei kerran saaneet houkuteltua puraisemaan porkkanaa, niin maalataan porkkana lihanväriseksi, josko vahingossa eivät huomaisi eroa. Jos ihan vahingossa joku söisi kasvisruokaa tietämättään ja ihan vahingossa tykkäisi siitä. Nyhtökauraan suhtaudutaan hämmentävän usein uhkana. Annat pikkusormen, niin kohta saat puputtaa porkkanaa joka päivä. En tiedä, mistä suomalainen kansa on synnyttänyt pakkomielteisen suhtautumisen lihaan. Vaikka ruoka maistuisi hyvältä, huutaa takaraivossa huomio, ettei siinä ole lihaa. Ja se on negatiivinen asia.
Tähän kohtaan tarvitaan se pahis. On käsittämätöntä, että nyhtiksien aikaan kuvitellaan, että sekasyöjistä yritetään vaivihkaa tehdä kasvissyöjiä. Ei yritetä. Se olisi liian vaikeaa. Sen sijaan tarjotaan silta yhdelle tai kahdelle kasvisruokapäivälle viikossa. Kun ”kunnollinen” kasvisruoka törmää koko ajan vinoutuneisiin asenteisiin, tarjotaan maisemallista kiertoreittiä. Ruokaa, joka on KUIN lihaa.
SILLANRAKENTAJA. On turhanpäiväistä väittää pihvinpurijalle, että munakoiso on kasvisten lihaa. Ei ole. Se on munakoisoa eikä tunnu suussa lihalta. Se on joko liian kumista tai liian pehmeää. Älkää yrittäkö enää tuota. Se on vain haitaksi kasvissyönnin lisäämiselle ja todentaa ennakkoluuloja oikeiksi. Nyhtökaura tuntuu varsin paljon lihalta. Härkiskin melkein. Mifua en ole testannut. Mikään näistä ei maistu lihalta eikä ole muutenkaan makunsa puolesta kulinaarinen riemuvoitto. Ne ovat siirtymäruokia. Mielen oikaisijoita, rakenteen tekijöitä, siltoja erilaisten ruokakokonaisuuksien välillä. Sellaisina ylivoimaisesti parhaita, joihin olen törmännyt. Ne sallivat itsepetoksen. Tomaattinen nyhtissoosi tuo esiin lihaista rakennetta ja hyvin maustamalla umamin piirteitä ei huomaa kaipaavansa, koska kastike maistuu ”normaalilta”.
IHAN VAIN RUOKAA. Nyhtikset rakentavat siltaa sille, että jokaiseen ruokaan suhtauduttaisiin ruokana, ei kasvis- tai liharuokana. Ihan vain ruokana. Kun on huomannut, että eilinen vegebolognese meni siinä missä lihaversiokin, alkaa yksi avain kääntyä mielen lukoissa. Kun sopukka on saatu auki, on vastaanottavainen muulle hyvänmakuiselle, kasviksista tehdylle ruoalle. Kukaan ei tyrkytä sellaista joka päivä, mutta jos tietoisesti aloittaa yhdellä nyhtispäivällä viikossa, lisää siihen random-kasvisruoan ja yhtäkkiä vuosittainen 79 kilon lihamäärä on tippunut 55 kiloon eli kiloon per viikko, tinkimättä siitä 200 grammasta per lihapäivä. Samalla ruokavalio on monipuolistunut, makumieltymykset avartuneet ja toisinaan olo tuntuu jotenkin paremmalta, tavallaan kevyeltä, vaikka tulikin illallisella santsattua.
Ei ole pakko, jos ei halua. Joskus kannattaa kokeilla. Eikä uskoa pahiksiin.
