Viisi naista kertoo keskenmenoistaan: "Miten voi kaivata jotain, mitä ei koskaan edes ollutkaan?"

Kohdussani oli ”sikiönjämä”. Minulle piti tehdä kaavinta. Myöhemmin minulle tuli pahoja vuotoja. Tuntui, että kaikki piti kokea rankimman kautta. Kroppani ei sylkenyt sitä ulos, se ei toiminut lainkaan. Se oli jotenkin rumaa, likaista. Eritteitä. Tuntui nöyryyttävältä, ettei edes tämä onnistunut.

Onneksi olin ennättänyt kertoa raskaudestani kollegalleni ja esimiehelleni. Siksi, että sain sairastaa pahaa mieltä, minua ymmärrettiin töissä paremmin. Kesällä olin melankolinen, jopa huomaamattani. Kumppanilleni ja minulle suru oli yhteinen, ja surimme yhdessä. Niin pääsimme nopeammin eteenpäin.

Naistenklinikalla on mielestäni huikea henkilökunta. Kätilö otti minut ja mieheni, surumme, oikealla tavalla vastaan.

Myönnän, että joskus mieleeni tuli, teinkö silloin liikaa töitä, oliko minulla liikaa stressiä, minkä vuoksi sain keskenmenon? Voisivatko asiat olla toisin, jos olisin tehnyt jotain toisin? Tiedän, ettei se ole niin, mutta silti ajatus hiipi mieleen, että oliko keskenmeno minun syytäni.

Laskettu aika ei unohdu koskaan

Onneni oli, että tulin nopeasti uudelleen raskaaksi, noin neljä kuukautta keskenmenoon päätyneen lasketusta ajasta. Olen herkästi sikiävää sorttia. Onneksi minulle ei myöskään tullut sellaista oloa keskenmenon jälkeen, etten kelpaisi äidiksi: olinhan jo synnyttänyt kaksi lasta.

Kuitenkin iski tunne, että mitä jos jotain meneekin pieleen? Huoli kesti koko raskauden ajan ja jännitin ensimmäistä ultraa. Siitä oli tullut pahojen uutisten huone. Me molemmat mieheni kanssa kannoimme huolta. Onni ja ilo oli se, että raskauden edetessä lopulta tuli myös odottamisen riemua rinnalle.

Minulla on joistain syystä vahva tunne siitä, että odotin silloin tyttöä. Raskaus tuntui niin erilaiselta. Vaikka tosin se saattoi johtua myös siitä, ettei kaikki ollut hyvin. Mutta silti. Kaikki muut lapseni ovat poikia. Laskettu aika olisi myös ollut lähellä omia syntymäpäiviäni, joten siitä on jäänyt merkittävä muisto. Aina silloin ajattelen sitä. Edelleen kyyneleet nousevat silmiin, kun puhun siitä, vaikka en yleensä syvissä vesissä uikaan tai ole muutoin melankolinen ihminen. Se suru on edelleen jossain niin syvällä.”

Tositarina: "Vika on minussa, minun kehoni on rikki"

Shutterstock

"23-vuotiaana sain kolme lähes peräkkäistä keskenmenoa reilun puolen vuoden sisällä. Ensimmäinen meni viikolla kahdeksan, toinen heti alkuunsa viikolla kuusi, ja kolmas jatkui viikolle 12 asti. 

Lopetimme yrittämisen siihen paikkaan, koska minulta yksinkertaisesti loppuivat voimat. Mieli – eikä keho – ei vain jaksanut. Se oli niin kauheaa. Vielä tänäkin päivänä niiden kokemusten pelkkä ajatteleminenkin aiheuttaa suunnatonta ahdistusta, vaikka siitä on kulunut niin kauan aikaa.

Ensimmäisen ja toisen keskenmenon jälkeen lääkärit sanoivat olevan harvinaista, että nuori nainen kokee useamman kuin kaksi keskenmenoa. ”Nyt oli vain huonoa tuuria”. Mutta kolmannenkaan keskenmenon jälkeen mitään lääketieteellisestä syytä ei sille löytynyt.

Ei sellaiseen osannut varautua. Vielä tänäkin päivänä on vaikea yrittää selittää, miten voi kaivata jotain, mitä ei koskaan edes ollutkaan.  

"En uskaltanut enää yrittää lasta"

En olisi selvinnyt tästä kaikesta ilman kumppaniani. Olimme olleet jo monta vuotta yhdessä, seurustelumme alku oli hyvin ruusuista. Ja vaikka olimmekin nuoria, toivoimme yhdessä lasta. Mutta sitten alkoivat vastoinkäymiset. Viimeisimmän keskenmenon jälkeen päätökseeni siitä, etten enää jaksa yrittää, vaikutti huoli, mikä omasta kumppanista näkyi: se, ettei hän pystynyt tekemään mitään minua auttaakseen. ”Meistä ei vain ole tähän nyt, jaksamaan”, ajattelin.

Mieheni olisi halunnut yrittää lasta uudelleen näiden vuosien aikana. Mutta onneksi hän kunnioitti kuitenkin päätöstäni, etten ollut siihen vielä valmis.

"Tuli sellainen olo, että jos en puhu siitä, enkä ajattele ollenkaan sitä, sitä ei yksinkertaisesti ole tapahtunut. Sulkeuduin kokonaan."

En olisi selvinnyt yksin siitä kaikesta fyysisestä kivusta ja henkisestä kärsimyksestä. Onneksi meillä oli vankka parisuhde – en tiedä, olisimmeko muutoin enää yhdessä. Se oli todella rankkaa aikaa. Mutta nyt ainakin tietää, että mitä tahansa tässä elämässä tuleekaan vielä vastaan, niin yhdessä niistä selvitään.

Näin jälkikäteen ajateltuna tein kaikista pahimman virheen sulkeutumalla kokonaan tästä asiasta. Tuli sellainen olo, että jos en puhu siitä, enkä ajattele ollenkaan sitä, sitä ei yksinkertaisesti ole tapahtunut.

Vasta vuosia myöhemmin tajusin, että olisin voinut päästä paremmin jaloilleni kaiken kokemani jälkeen, jos olisin käsitellyt sitä. Mieheni yrittikin koko ajan saada minut menemään puhumaan tästä asiasta, mutta eihän ketään voi pakottaa. Yritin vain sulkea pois sen mielestäni. Se oli pahin virhe. Olin niin nuori.

Jos nyt saisin antaa neuvon keskenmenon kokeneelle, yrittäisin sanoa, kuinka tärkeää on käydä käsittelemässä tätä asiaa. Ei se vaan unohdu, ei se lakkaa koskaan olemasta.

"Pelkään kertoa olevani raskaana – mitä jos jotain pahaa tapahtuu?"

Olen nyt 28-vuotias. Ja olen nyt 19. viikolla raskaana.

Alku oli aivan kauheaa. Kumpikaan meistä ei ole uskaltanut toivoa liikoja, elämme vain päivä kerrallaan. On surullista, ettei meillä ole ensimmäinen lapsen odotuksen riemua tai jännitystä, koska pelko on koko ajan takaraivossa. Olen myös luonut itselleni ihmeellisiä ajatuksia, että jos vaikkapa kerron raskaudestani jollekin töissä, jotain pahaa tapahtuu. Vaikka järjellä tietää, ettei keskenmenoa aiheuteta ajatuksilla, välillä iskee sellaisen epärealistinen pelko.

Herkästi myös tulee sellainen olo, ansaitsemmeko tätäkään lasta, voisiko meillä olla niin hyvä tuuri?  Iskee epäusko siitä, että mekin saisimme olla nyt onnellisia. Tuntuu, että olen kantanut niin monta vuotta syyllisyyttä sekä tunnetta siitä, ettemme ansaitse mitään hyvää. Siitä tunteesta on hyvin vaikea päästä eroon.

En edelleenkään osaa tai halua kertoa ihmisille, että olen saanut kolme keskenmenoa. Ehkä siitä tuntee häpeää, että asiassa, minkä pitäisi olla maailman luonnollisin asia naiselle, onkin itse epäonnistunut. Olen jotenkin viallinen. En ole koskaan ajattelut, että miehessäni voisi olla jotain vikaa. Se ei ole käynyt pienessä mielessäkään. Olen vain aina ajatellut, että syy on minun. Vika on minussa, minun kehoni se tässä on pettänyt.

Keskenmenon kokeneelle tulee herkästi sellainen olo, että olen ainoa. Toivoisinkin, että tällaisissa tilanteissa neuvola- ja sairaalapuolelta saisi tukea ja tiedon, mistä apua tai tukea saa. Kukaan ei silloin tarjonnut minulle apua."

Tositarina: "En tiedä, sainko 14-vuotiaana keskenmenon"

Shuttestock

”Minut raiskattiin, kun olin 14-vuotias. Kuukautiseni olivat vasta alkaneet puoli vuotta aiemmin ja ne olivat olleet hyvin epäsäännölliset ja niukat koko tuon ajan. Olin vasta lapsi.

Olin niin nuori ja kokematon, pelokas ja rikottu, etten aluksi edes myöntänyt itselleni, että minut raiskattiin. Se oli vain kipua. Ei sitä tapahtunut minulle.

Ensimmäinen huoli ja piinaava pelko oli, olinko tullut raskaaksi. Mies ei ollut käyttänyt kondomia, hän oli entuudestaan tuttu. En kuitenkaan uskaltanut hakea apua. En edes olisi osannut. Enkä uskaltanut kertoa kenellekään, pelkäsin että minut leimattaisiin, vaikka enhän ollut tehnyt mitään väärää. Minulla oli kuitenkin likainen olo. En rohjennut kertoa vanhemmilleni. Olin niin nuori.

Toivoin, että saisin keskenmenon.

Etsin käsiini terveystiedonkirjan. Mitä enemmän sitä luin, sitä enemmän aloin pelätä. Kuukautisiani ei kuulunut. Hakkasin öisin nyrkillä alavatsaani kuvitellessani, että sisälläni kasvaisi sikiö. Toivoin, että saisin keskenmenon.

Tätä epätietoisuutta ja pelkoa kesti pari kuukautta, ennen kuin kuukautiseni alkoivat seuraavan kerran. Ne olivat niin runsaat ja kivuliaat, että suorastaan itkin kivusta. Mietin, että tämä oli varmaan merkki keskenmenosta. Lopulta myös uskalsin ostaa apteekista raskaustestin. Se näytti negatiivista. Vasta sen jälkeen rohkenin mennä gynekologille ja sukupuolitautitesteihin. Mitään ei löytynyt. Itkin joka ilta helpotuksesta, mutta myös kivusta ja siitä, että aloin pikkuhiljaa tajuta, mitä minulle oikeasti oli tapahtunut. Olin elänyt varmaan jonkinlaisessa shokitilassa vaikka kuinka kauan.

Nyt jälkeenpäin suren, etten uskaltanut kertoa tapahtuneesta ja tehdä rikosilmoitusta.

"Pelkään edelleen kuukautisverta"

En varmaan koskaan saa tietää, olinko edes ollut tuolloin raskaana, sainko keskenmenon, vai mitä tapahtui. Se jätti sellaiset jäljet, että edelleen huomaan ahdistuvani, jos kuukautiseni ovat myöhässä tai saan pahoja alavatsakipuja. Kuukautiskivut tuottavat eri tavalla tuskaa, ne muistuttavat tapahtuneesta joka ikinen kerta.

Pelkäänkin, etten uskalla koskaan hankkia lapsia, vaikka niitä joskus haluaisinkin. Pelkään, että menin silloin 14-vuotiaana kokonaan rikki.”

Tositarina: "Mieheni sai kestää jatkuvaa, katkeraa valitusta"

Shutterstock

"Neljä vuotta sitten aloimme yrittää lasta. Olin silloin vasta 23-vuotias. Meni lähes kaksi vuotta, ennen kuin tulin ensimmäisen kerran raskaaksi – ja sain ensimmäinen keskenmenon. Ei siihen osannut mitenkään valmistautua. Ei sitä ollut osannut edes pelätä. Olimme yrittäneet lasta niin kauan, että kai sitä kuvitteli, ettei noin meidän kohdallamme voisi edes käydä.

Kyseessä oli keskeytynyt keskenmeno, kymppiviikon korvilla.

Karuinta oli, että jouduin olemaan kahtena päivänä päiväpoliklinikalla samassa huoneessa abortin tekijöiden kanssa. Kaikki tekevät omat valintansa, mutta sillä hetkellä se tuntui äärimmäisen pahalta: he olivat siellä vapaaehtoisesti ja minä en todellakaan olisi halunnut, en mistään hinnasta.

Tyhjennysprosessi kesti noin viikon. Sain ensin lääkettä ja se oli fyysisesti todella kivuliasta. Kohtu supisteli aivan kuten synnytyksessä. Minulle tehtiin kaavinta.

Ensimmäisten parin viikon aikana jokaisena vapaana hetkenä – aina kun pääsin kotiin – minä vain itkin. Kaupassakäynnit tuntuivat todella vaikeilta, koska yhtäkkiä tuntui, että joka ikisellä oli vastasyntynyt mukana kärryissä. Tuntui, että kaikki tututkin ilmoittivat raskausuutisia Facebookissa.

"Pitääkö tässä vain odottaa ja kärsiä?"

Kun surua oli saanut jokseenkin itkettyä, tuli vuorostaan katkeruus. Huomasin, että menin puolustuskannalle. Aloin heittämään karua vitsiä, että kyllähän kaiken maailman päihdeongelmaisille lapsia tulee, mutta ei meille, jotka ovat koulutettuja, taloudellisesti tasapainoisia ja joilla on kaikki muutenkin hyvin.

Onneksi mieheni osasi kuunnella ja olla läsnä. Hän jätti monesti hommat kesken ja tuli luokseni hetimmiten, jos tarvitsin hänen tukeaan. Pystyin luottamaan häneen.

Syksy meni lääkärissä ravaten, meitä kehotettiin yrittämään uudestaan.

Lokakuussa työtoverini ilmoitti, että heille tulee juhannusvauva – selvisi, että niin meillekin. Se oli ihanaa, rakkaalla työkaverilla ja minulla oli vain pari viikkoa eroa lasketuista ajoista.

Viikko ennen joulua minulle tuli samanlainen tunne kuin kesällä. Soitin neuvolaan ja valehtelin, että tuli verta, minuun sattuu. Muuten olisin joutunut odottamaan joulun yli, että pääsisin ultrattavaksi.

Se oli jälleen keskeytynyt keskenmeno. Se ei tullut itsestään ulos. Tällä kertaa riitti vain yksi päivä sairaalassa, se tyhjeni lääkkeillä. Emme vieläkään tiedä, miksi raskaudet menivät kesken. Epäiltiin tukostaipumusta.

"Olen todella avoimesti puhunut keskenmenoistani kaikille – se vain helpottaa, mitä enemmän siitä vain saa puhua. Tärkeintä on, ettei osakseen saa säälivää myötätuntoa. Kun omista kokemuksista puhuu itse avoimesti, muutkin alkavat kertoa, ”meilläkin oli tosi monta keskenmenoa” tai ”minullekin tuli keskenmeno”.

Jouluhässäkän jälkeen tuli tammikuu ja silloin vasta iski epätoivo: miksi näin kävi, taas? Kävin yksityisellä jälkitarkastuksessa ja kysymässä, mitäs nyt. Kunnallisen puolelta ei saa varsinaisia tutkimuksia, ennen kuin on saanut kolme keskenmenoa. Kolme.

Antakaa ajan kulua, meille sanottiin, kokeilkaa nyt vielä puoli vuotta ensin. Ja siinä samalla työkaverini vatsa kasvoi koko ajan. Ihmisten läsnäollessa ja töissä pystyin peittelemään tunteitani, mutta kotona mies sai kestää jatkuvaa ja hyvin katkeraa valitusta. Taas tuntui, että kaikki muut ympärillä raskautuivat, vanhat koulukaverit ja tutut – kaikki muut, paitsi minä. Kevät eteni ja mitään ei tapahtunut, kiertoni oli aivan sekaisin.  Se teki katkeraksi. Pitääkö tässä vain odottaa ja kärsiä?

Ei kahta ilman kolmatta? Pelko elää edelleen

Seuraavana syksynä aloitimme ensimmäiset lääkekokeilut, viikon kestävän hormonikuurin. Ja nyt olen raskaana. 21 viikkoa tulee juuri täyteen. Mutta täytyy myöntää, että tämä odotus ollut täynnä jännitystä ja ahdistusta. Kaksitoista ensimmäistä viikkoa olivat kaikista pahimmat. Töissä olin aktiivinen, ja illalla kotiin mennessäni olin niin väsynyt, että nukahdin parin tunnin sisään ja nukuin aamuun asti, siitä sitten taas töihin. Mutta viikonloput olivat pahimpia: kehittelin aina jotain tekemistä, sillä en halunnut olla yksin. Muuten iski ahdistus, joka purkautui hysteerisenä itkuna.

Vasta nyt on alkanut vähän helpottaa. Rakenneultraa jännitämme kuitenkin todella paljon. Entä jos tuleekin tuomio, että raskaus pitäisi keskeyttää tai ettei sikiö kehity loppuun asti?

Sitä pelkää, ettei kahta ilman kolmatta. Miehenikin on perinteinen suomalainen mies, joka ei puhua ja pukahda, mutta selvästi hänkin jännittää, eikä uskalla itse ottaa aihetta puheeksi.

Kaikkein rankinta on, että edelleen muistan ne lasketut ajat, jotka olisivat olleet kahden ensimmäisen lapsen kohdalla. Kun ensimmäinen "syntymäpäivä" tuli, olin koko päivän kotona ja vain itkin.

En toivoisi tällaista kohtaloa pahimmallekaan viholliselleni."

Tositarina: "Yritämme vielä yhden kerran – ja tämä on sitten viimeinen kerta"

Shutterstock

”Olemme kärsineet mieheni kanssa lapsettomuudesta neljä ja puoli vuotta. Jätettyäni ehkäisyn pois meni noin kahdeksan kuukautta, kun tulin ensimmäisen kerran luonnollisesti raskaaksi. 6+4 viikkoa, ja raskaus menikin kesken. Aloin vuotamaan verta. Se vuosi luonnollisesti pois. Olin silloin 25-vuotias.

Puolen vuoden jälkeen tulin uudelleen raskaaksi. Alkuraskauden ultrassa kuitenkin todettiin, etteivät viikot täsmänneet. Alkio ei ollut vastaavan kokoinen verrattuna siihen, milloin minulla oli ollut viimeksi kuukautiset. Se oli merkki, ettei sikiö ollut kehittynyt.

Minulle ei tehty kaavintaa, mutta lääkäri joutui avustamaan tyhjennystä ja ottamaan pihdeillä materiaalia pois, mikä oli fyysisesti erittäin kivuliasta – vaikka sainkin siihen kipulääkettä.

Siitä ei meinannut tahtoa toipua. Miksi taas kävi näin?

Kolmatta raskautta ei sitten kuulunutkaan. Iski toivottomuus. Oli tyhjä ja epäonnistunut olo.  Menimme yksityiselle omakustanteisesti, kävimme julkisella. Meille aina sanottiin, että kaikki näyttää hyvältä, mitään vikaa ei löydy, kaikki on niin kuin pitää. Tuotti suunnatonta tuskaa, etteivät hoidot tuottaneet toivottua tulosta.

Kolmaskin raskaus keskeytyi.

Silloin tuli toivoton olo ja halu luovuttaa: ei enää. Tuntui, ettei ole mitään järkeä käydä hoitoja läpi, kun kuitenkin kaikki päättyy aina pettymykseen. Lapsen kaipuu oli kuitenkin niin kova, että sitä ajatteli, että ehkä vielä yksi kerta, yhden kerran vielä jaksan – tämä on sitten se viimeinen kerta.

Miksi nainen syyttää itseään keskenmenosta?

Aluksi kerroimme läheisille ja ystäville keskenmenoista, mutta sitten koin, etten enää halua puhua. Kukaan ystävistä ei esimerkiksi tiennyt, että kävimme hoidoissa.  En halunnut olla tilitysvelvollinen kenellekään.

Kyllä sitä alkoi syyttämään myös itseään ja miettiä kaikenlaista, miten keskenmenot voisi estää. Katsoin todella tarkkaan mitä söin, lopetin hiusten värjäämisen, enkä halunnut altistaa itseäni kemikaaleille, pelkäsin säteilyä. Meni vähän överiksi koko touhu. 

"Mielestäni on surullista, että keskenmenoista vaietaan, vaikka niin moni nainen sen joutuu kokemaan. Ei sitäkään hävetä, jos läheinen kuolee. Suruprosessi on lähes sama: keskenmenossa surraan sitä, mitä me jäimme ilman."

Kuitenkin kaiken tämän surun keskellä lähennyimme entisestään mieheni kanssa: hän on ollut turva, johon olen voinut aina nojautua. Pahimpina epätoivonhetkinä saatoin sanoa miehelleni: ”Mene pois, tee lapsi jonkun muun kanssa, musta ei ole tähän!” Mutta hän ei koskaan lähtenyt.

Jos tässä haluaa nähdä jotain hyvää, niin ainakin voin olla aivan varma siitä, että me – minä ja mieheni – todella haluamme olla yhdessä. Luottamus siitä, ettei toinen hylkää, vaikkei meille lasta tulisikaan, on ollut vahva. Olemme käyneet melkein viiden vuoden prosessin yhdessä läpi, emmekä ole tienneet miten tämä tulee päättymään. Me olemme menneet naimisiinkin tämän prosessin aikana.

Mutta välillä mietin, oliko oikein, että toinen meistä uhrautui lapsettomuudelle, vaikkei kummassakaan ole todettu mitään vikaa. Totta kai nainen – se, joka lasta sisällään kantaa – helposti syyttää aina itseään.

"En uskalla sanoa, että meille tosiaan tulee lapsi"

Se, että olemme kokeneet sekä lapsettomuuden että keskenmenot, on ollut kaikkinensa hirveän raskasta – eikö olisi riittänyt kokea vain jompikumpi, miksi jouduimme kokemaan molemmat? Aloimme yrittää lasta mielestäni kuitenkin suhteellisen nuorena, ettei ainakaan voisi sanoa, että aloitimme liian myöhään. Mutta jos olisimme aloittaneet vasta 35-vuotiaana, mikä tilanne olisi silloin?

Nyt olen raskaana, 29-vuotiaana.

Nyt kun raskaus on melkein puolessa välissä, sitä uskaltaa jo vähän toivoa, josko meillekin se lapsi suodaan. En kuitenkaan vieläkään uskalla sanoa, että nyt on onnistuttu, että meille tosiaan tulee lapsi. Sellaisen jäljen nämä kokemukset ovat jättäneet. Se on toisaalta aivan kauheaa, kun toiset kun ovat raskaana niin onnellisia, mutta itseäni piinaa pieni mörkö: mitä jos tämä ei onnistukaan?

Mutta pikkuhiljaa luottamus kasvaa, kun viikot lisääntyvät, maha kasvaa ja liikkeet alkavat tuntua. Ehkä me vielä onnistumme.

Kai sille jokin tarkoitus on, että tällaisen tien joutuu kulkemaan.”