Uutisanalyysi: Sotilastiedustelujupakassa luetaan useampaa kuin yhtä pykälää

Rikoslaki. Julkisuuslaki. Euroopan ihmisoikeussopimus. Ainakin nämä säädökset vaikuttavat siihen, miten Helsingin Sanomien päätöstä julkaista Suomen sotilastiedustelun salassa pidettävää aineistoa arvioidaan ennen kuin tuomioistuin aikanaan mahdollisesti ratkaisee, oliko tietojen julkaisu rikos vai ei.

Kohuttua uutisointia tutkitaan turvallisuussalaisuuden paljastamisena ja virkasalaisuuden rikkomisena. Virkasalaisuus voi koskea vain tietovuotajaa, mutta turvallisuussalaisuuden paljastamisesta epäillään lisäksi jutun tekijöitä.

Rikoslain pykälä on niin ankara, ettei esitutkinnan aloittaminen sen perusteella ole yllätys.

Äärimmäisen poikkeuksellista se kyllä on. Pykälää ei tiettävästi ole koskaan sovellettu toimittajiin nykymuodossaan, aiemminkin vain ani harvoin.

Julkisuuslaki määrittää sotilastiedustelun salassapitoa

Rikospykälä on ehdottomin silloin, kun kyse on kansallisen turvallisuuden perusteella salassa pidettäväksi "säädetystä tai määrätystä" seikasta. HS:n jutussa 16. joulukuuta kerrottiin selvästi, että lähteenä oli käytetty jopa erittäin salaisiksi luokiteltuja asiakirjoja.

Esitutkinnan lähtökohta on siksi selvä, mutta siitä on pitkä matka syytteeseen tai tuomioon. Asiakirjojen leimaaminen ei automaattisesti tarkoita, että salassapitoon olisi lainmukaiset perusteet, vaan leimojen pitävyys kuuluu tuomioistuimen ratkaistavaksi. Oikeus tulkitsee silloin julkisuuslakia ja siitä kertynyttä oikeuskäytäntöä.

Julkisuuslaissa sotilastiedustelu mainitaan jopa erikseen. Se on yksi niistä asioista, jota koskevat tiedot ovat salassa pidettäviä, "jollei ole ilmeistä, että tiedon antaminen ei vahingoita tai vaaranna maanpuolustuksen etua". Salassapidossa ei siis arvioida, tuleeko vahinkoa, vaan ettei sitä tule.

HS:n juttu keskittyi Tikkakoskella sijaitsevaan Viestikoekeskukseen. Sitä koskevien asiakirjojen salassapitoa on jo aiemmin käsitelty oikeudessa. Vuonna 2007 korkein hallinto-oikeus päätyi siihen, että Puolustusvoimilla oli oikeus salata yleisluontoisetkin tiedot asiasta eikä niitä tarvinnut antaa toimittaja Olli Ainolalle.

Toimittajan taikaviitta ei ulotu kaikkeen

Salassapidon vastapainona jutussa arvioidaan sananvapautta. Se on toimittajan työssä tavallaan kuin taikaviitta, joka suojaa sekä median oikeutta kertoa että yleisön oikeutta saada tietoa.

Vaikka toimittaja rikkoisi työssään lakipykäliä, Euroopan ihmisoikeustuomioistuin EIT voi katsoa rikostutkinnan, oikeuden tuomion tai rangaistuksen rikkovan Euroopan ihmisoikeussopimusta. Suomen viranomaisten pitää siksi ottaa tämä huomioon jo omassa työssään.

Sananvapauden "taikaviitta" ei kuitenkaan ulotu kaikkeen. Ihmisoikeussopimuksen 10. artikla määrittää, millä ehdoin jäsenvaltiot voivat rajoittaa sananvapautta. Yksi sallituista perusteista on kansallinen turvallisuus, mutta rajoituksen pitää olla "demokraattisessa yhteiskunnassa välttämätön".

Taikaviitta on vahvimmillaan, kun kyse on poliittisesta tai yhteiskunnallisesta keskustelusta. Siinä mielessä HS:n uutinen liikkuu suojan piirissä.

Toisaalta jutussa kerrottiin tietoja Venäjään kohdistuvasta sotilastiedustelusta, joka ei suoraan liity tulossa olevaan, suomalaisiakin koskevaan verkkotiedusteluun, jolla jutun julkaisua perusteltiin. Jutussa ei myöskään paljastettu epäkohtia tai väärinkäytöksiä, jotka olisivat jääneet pimentoon ilman sitä.