Tiitisen lista palasi puheenaiheeksi, kun presidentti Niinistö kannatti Suomen Kuvalehdessä listan julkistamista tutkijoille. Supo ennätti toteamaan, että lista voi tulla tutkijajulkiseksi 2015.
Turha hurrata tälle, koska tällaisen tutkijajulkisuuden merkitys on tässä tapauksessa olematon.
Tarkastellaan ensin lakipykäliä. Lain mukaan suojelupoliisin papereita voi pitää salassa enintään 60 vuotta eli nyt esimerkiksi kaikki 1952 ja sitä vanhemmat asiakirjat ovat kenen tahansa luettavissa kansallisarkistossa. Automaattista supon papereiden salassapito ei julkisuuslain mukaan ole, vaan siihen pitää löytyä perustelu. Keskeisin supon salassapitoa säätelevä pykälä kuuluu: "Salassa pidettäviä viranomaisen asiakirjoja ovat suojelupoliisin ja muiden viranomaisten asiakirjat, jotka koskevat valtion turvallisuuden ylläpitämistä, jollei ole ilmeistä, että tiedon antaminen niistä ei vaaranna valtion turvallisuutta".
Tämän lauseen sisältöä on joitain kertoja puitu korkeimmassa hallinto-oikeudessa, jossa supo on aina voittanut kiistat. Käytännössä siis supo on itse määritellyt valtion turvallisuuden vaarantumisen uhan.
Tuosta 60 vuoden salassapitoajasta voidaan poiketa tutkijoiden osalta. Suojelupoliisin arkistoon voidaan myöntää tutkimuslupa tieteellistä tutkimusta varten, "jos on ilmeistä, ettei tiedon antaminen loukkaa niitä etuja, joiden suojaksi salassapitovelvollisuus on säädetty". Suojelupoliisi päättää itse kenelle se luvan myöntää.
Sinänsä yleisö- ja tutkimusjulkisuuden suhde on mielenkiintoinen. Asiakirja voidaan pitää yleisöltä salassa, jos valtion turvallisuus on vaarassa vaarantua, mutta täysin sama peruste on tutkijajulkisuudessa. Ulkoministeriön asiakirjojen maksimi salassapitoaika lyhennettiin yksitoista vuotta sitten 40 vuodesta 25 vuoteen. Samaa aikaraja sopisi supollekin, mutta se on eri blogin aihe. 25 vuotta on yleisin ministeriöiden salassapitomaksimi, vaikka muitakin poikkeuksia on.