Toimittaja Mirja Pyykön Osasto 10 –raportin ensiesityksestä tuli kuluneeksi 30 vuotta tammikuun lopussa. Ohjelma kertoi HYKSin pienistä leukemiapotilaista ja heidän hoidostaan – tai pikemminkin hoidon ja tilojen puutteellisuuksista vuonna 1982.
Raportti sai aikaan valtaisan huomion, elettiinhän vielä tuolloin kahden tv-kanavan aikaa. Mikä oli tv:ssä eilen, oli työpaikkojen kahvipöytäkeskusteluissa tänään.
Mikä sai toimittaja Pyykön valitsemaan aiheekseen lapsisyöpäpotilaat?
– Itse asiassa ohjelman aihe hautui mielessäni kuukausia. Olin saanut syöpää sairastavien lasten äideiltä kirjeen, jossa he pyysivät, että tarttuisin lasten tilanteeseen, toimittaja Pyykkö muistelee.
– Lasten syövänhoitoon erikoistuneen lääkärin vakanssia ei ollut. Martti Siimes, joka USA:ssa oli erikoistunut leukemian hoitoon, toimi tuolloin laboratorion ylilääkärinä ja hoiti lapsia siinä ohessa, ilman vakanssia.
Pyykkö mietti kauan, miten aihetta voisi käsitellä. Hän piti palaverin Lasten klinikan ylilääkärin Niilo Hallmanin kanssa. Hallman toivoi aiheesta ohjelmaa. Martti Siimes lupasi olla mukana niin, että Siimeksen ja lapsisyöpäpotilaiden tapaamiset loivat ohjelman rungon sekä tavan käsitellä vaikeaa asiaa.
Ohjelmassa seurataan osaston arkea. Eräs kohta kiteyttää 1980-luvun alun asenteen lasten hoitoon: pieneltä potilaalta otetaan kivuliasta luuydinnäytettä ilman anestesiaa. Lapsi huutaa hengenhädässä, kun joukko hoitajia pitää häntä aloillaan.
– Vanhemmat antoivat ohjelmalle kaikkensa; tuskansa, pelkonsa, toivonsa, vaikka turhatkin. Tuohon aikaan televisiossa ei ollut ohjelmia, joissa ihmiset puhuisivat arista tunteistaan, elämästään. Varmasti senkin vuoksi vanhempien hätä kosketti ihmisiä syvästi.
Ohjelma muutti maailmaa
Ohjelman jälkeen asiat alkoivat rullata melkoista vauhtia. Pikaisesti pantiin pystyyn kansalaiskeräys, joka tuotti yli neljä miljoonaa markkaa.
Sisäministeri Koikkalaisen ripeän toiminnan ansiosta keräyslupa tuli muutamassa päivässä. Rouva Tellervo Koivisto teki ensimmäisen virallisen vierailunsa presidentin puolisona osasto 10:lle. Hän sai vauhtia osaston rakennushankkeeseen.
Sitten lasten klinikan ylilääkäri vaihtui. Uusi ylilääkäri, tohtori Perheentupa katsoi ohjelman loukanneen HYKSin mainetta siinä määrin, että Pyykkö sai ikuisen porttikiellon HYKSiin ja varsinkin lasten klinikan puolelle.
– Porttikielto kumottiin kymmenen vuoden kuluttua, kun Perheentupa kuuli puheeni osasto 10 vanhempainyhdistyksen 10-vuotisjuhlassa.
– Itse asiassa porttikielto ei enää kaiken jälkeen silloin tuntunut miltään. Koko ohjelman jälkeinen aika oli elämän suurta korkeakoulua. Loukkaantunut HYKS:in johto perättömine väitteineen julkisuudessa, virheelliset lehtiuutiset laittoman keräyksen käynnistämisestä mahdollisine vankilatuomioineen, suomalaisten hätä ja auttamishalu - kaikki oli aivan käsittämätöntä, hyvä ja paha....
Ohjelma paljasti paljon, mutta yksi asia on tullut julkisuuteen vasta viime vuosina.
– HYKSin silloinen hallintoneuvoston puheenjohtaja, kaupunginjohtaja Pusa kutsui minut seurantahaastattelun jälkeen yksin ”ilman mikrofooneja” luokseen. Pusa sanoi perimmäisen syyn tilanteeseen olevan se, ettei syöpää sairastavista lapsista kuitenkaan koskaan tulisi veronmaksajia. "Kaikki tämä on, toimittaja Pyykkö, täysin hukkaan heitettyä touhua". Pusa kävi vielä etukäteen Pasilassa tarkistamassa, ettei hänen mielipidettään mainittu ohjelmassa. Pusa kuoli paria viikkoa myöhemmin.
Ohjelman lapsista kaksi selvisi.
Pienet potilaat ovat yhä herkkä aihe
MTV3:n Syksyn Sävel –ohjelma keräsi varoja syöpäjärjestöille viime syksynä. Ohjelman lomassa esitettiin syöpäpotilaiden haastatteluja. Yksi ohjelmassa esiintyneistä oli pöytyäläinen melkein kolmevuotias Verna Remes. Haastattelun toimitti Tanja Huutonen.
– Tavoittelen aina ihmisläheistä juttua, jossa kerrotaan asioista niiden oikeilla nimillä, byrokratiaa ja valkotakkisia asiantuntijoita vältellen ja tavallisia ihmistarinoita korostaen, Huutonen kertoo.
Ohjelmaan haluttiin kiinnostavia ihmisiä eri aloilta ja eri sairauksista. Mukana oli niin julkisuuden henkilöitä kuin tavallisiakin ihmisiä.
Haastatteluilla haluttiin kertoa selviytymistarina, joka antaisi ihmisille toivoa. Yksi tavoite oli myös saada ihmiset avoimesti kertomaan syöpäsairauksista, jotka eivät saisi olla vaiettu asia. Pienen lapsisyöpäpotilaan kohdalla ei tehty poikkeusta.
– Halusin kuvata Vernaa vanhempien luvalla aivan samalla tavalla kuin aikuisiakin. Sympaattista arjen tekemistä, sitä mitä lapsi oikeastikin tekee, siis leikkii ja touhuaa. Ehkä toivoin, että lapsipotilas on aktiivinen ja sillä tavalla kunnossa, että ei vain letkuissa makaa sängyssä. Siis elää sillä tavalla ihan normaaliakin elämää.
Huutosella ei ollut mitään valmista mallia, miten lapsisyöpäpotilaan elämästä voisi kertoa televisiossa.
– En ymmärrä, miksi syöpälasta ei voisi kuvata televisiossa siinä kuin muitakin lapsia. En voi oikeasti sietää ajatusta, että sairaat lapset pitäisi piilottaa kaiken kansan silmistä. Televisiossa on paljon muuta mitä voisi näyttää vähemmän, väkivaltaa ja tappamista. Minua ei kalju lapsi pelota, enkä pelkää oman lapseni sairastumista, jos näen tai näytän syöpälasta televisiossa. Aion tehdä niin jatkossakin.
– Halusin kertoa Vernan tarinan. En kaunistella, enkä peitellä sitä. Kun ensi kerran kuulin Vernan kohtalosta, vedet nousivat silmiini. Elämä on joskus niin kohtuutonta. Mutta kun näin Vernan, ei itkettänyt enää yhtään. Lapset ovat niin aitoja ja sopeutuvaisia. Turun juttukeikan jälkeen tiesin, että tästä tulee hyvä.
Syksyn Sävelellä oli noin 700 000 katsojaa.
Saako lapsia näyttää televisiossa?
Ohjelman jälkeen Aamulehden toimittaja Elina Laurila kirjoitti kolumnin television hyväntekeväisyysohjelmista, joilla kerätään varoja syöpäpotilaille.
Näin Laurila kolumnissaan: ”En kestä haastateltujen vanhempien silmissä kiilteleviä kyyneliä. En edes silloin, kun tarinalla on onnellinen loppu. Toki elävät esimerkit tekevät varmasti hyvää varainkeruuta ajatellen. Vanhemmat tuskin tällaista lietsomista kaipaavat, sillä pelon aiheita on muutenkin aivan tarpeeksi.”
Koska kolumni julkaistiin Aamulehden lisäksi Satakunnan Kansassa ja Turun Sanomissa, se herätti runsaasti keskustelua lapsisyöpäpotilaiden julkisuuskuvasta ja siitä, saako sairaita lapsia näyttää televisiossa.
Toiset keskustelijat olivat Laurilan kanssa samaa mieltä. Vanhemmat eivät halua nähdä sairaita lapsia, koska he pelkäävät omien lastensa sairastuvan. Toisten mielestä on hyvä, että asioista kerrotaan, sillä se saa muistamaan, miten paljon avuntarvitsijoita maailmassa on.
Huutonen kertoo pöyristyneensä luettuaan kolumnin.
– En voi ymmärtää ihmistä, joka ajattelee syöpälapsen näyttämisen lietsovan pelkoa. Kaapissako sairaita lapsia pitäisi pitää? Kyllä televisiossa on paljon paljon pelottavampia asioita kuin sairas lapsi.
(MTV3)
Tämä artikkeli julkaistaan myös Lounais-Suomen Syöpäyhdistyksen Syöväntorjuntasanomissa, kirjoittaja Pekka Remes.