Naisten nimet toistuvat veneiden ahtereissa ja kyljissä, kun huviveneitä nostetaan tänä viikonloppuna talviteloille.
Laivan nimeäminen naisen nimellä on osa ikiaikaista merimiesmytologiaa, joka näyttää pitävän pintansa.
Kaikkialla maailmassa aluksille ei ole annettu nimiä, mutta siellä missä on, ne ovat kautta aikain kytkeytyneet onneen ja turvaan. Siitä ei ole pitkä matka äidin sylin lämpöön.
– Vesihän on feminiininen, ja siinä yhdistyy naiseus ja äiteys, sanoo kulttuuriantropologi ja veneblogisti Pilvi Vainonen, joka on paneutunut laivannimiin muun muassa perusteellisessa kirjoituksessaan .
Naisten nimien rinnalla erottuvat hyvä onni, luontosuhde ja pyrkimys hallita merta. Suomen merihistoriallisesta yhdistyksestä kerrotaan selitykseksi naisten nimien perinteelle, että merimiehet ovat personoineet laivansa naisiin.
Varsinkin purjeveneiden aikakaudella laivoista pidettiin huolta jopa piinallisella tarkkuudella. Merenkulkijat tietävät myös, että jokainen laiva on yksilöllinen ja erilainen ohjailtava, mistä on löydetty yhteys naisen oikukkaaseen luonteeseen. Toisaalta valtamerilaivan perän laajat kurvit saavat maakravunkin mielikuvituksen laukkaamaan.
Huuto sumuun
Suomessa monet nimet noudattelevat kaavaa, jonka mukaan siinä pitää olla kolme tavua ja sen pitää loppua A:han: Re-gi-na. Selitykseksi tarjotaan nimen selkeyttä.
– Jos vaikka sumussa huutaa toiseen laivaan Re-na-ta tai Ma-ri-a, niin se kyllä kuuluu sinne paremmin kuin jos karjaisisi vaikkapa Georg Ots, Vainonen sanoo.
Käytännön kannalta asiaa on lähestynyt myös ahvenanmaalainen laivanvarustaja, joka on nimennyt aluksensa tytärkatraansa mukaan. Lienee helpompaa pitää muistissa kolme kuin kuusi tytön nimeä.
Jopa kuukausia merellä seilanneilla laivoilla naiset olisivat aiheuttaneet miehistössä pelkkää riitaa. Laivan nimeen on voitu projisoida niitä miehisiä tunteita, joita ei laivoilla ole päässyt toteuttamaan.
– Vieläkin monen purjeveneen nimi on Sussu, Heila, Hempukka, Lyyli, Muru tai Friidu, Vainonen luettelee.
