Tarja, 49, hyväksyi lapsettomuuden – "Kiittäkää siitä, mitä on"

– Minulla on aina ollut hirmuinen hoivavietti. Kun olin pieni, syötin, juotin ja hoivasin nukkejani. Perheeseemme tulleesta löytökissasta pidin niin hyvää huolta, että sain myöhemmin muitakin lemmikkejä. Uraihminen en ole koskaan ollut. Tiesin haluavani ennemmin keskittyä lasten hoitamiseen ja kasvattamiseen, Tarja kertoo.

Parikymppisenä Tarja alkoi yrittää lasta silloisen poikaystävänsä kanssa.

– Ajattelin, että se kävisi helposti, sillä äitini sai minut heti, kun menetti neitsyytensä. Jotenkin luulin, että se menisi geeneissä.

Kun lasta ei alkanut kuulua, Tarja huolestui.

– Tajusin, että jotain häikkää tässä on. Menin tutkimuksiin 23-vuotiaana, mutta mitään ei löydetty.  Erosimme poikaystäväni kanssa neljän vuoden seurustelun jälkeen, osittain juuri siksi, ettei lasta tullut. Runsaan vuoden päästä mies sai esikoisensa. Nykyään hän on viiden lapsen isä.

Fyysisiä raskauden merkkejä

Tarja jatkoi hedelmällisyystutkimuksissa käymistä. Hän kertoi seurustelukumppaneilleen aina rehellisesti, ettei välttämättä voisi saada lapsia.

– Kyllä se täytyy ottaa huomioon, sillä miehetkin haluavat isiksi. Ensimmäisen poikaystävän jälkeen pari muutakin suhdetta kariutui lapsettomuuteen. Kyllä minä sen sillä tavalla ymmärsin.

Tutkimuksissa laukkaamista jatkui kolmikymppiseksi asti.

– Mitään ei koskaan selvinnyt. Minussa ei todettu vikaa, joka estäisi saamasta lapsia.

Epätietoisuus piti toivoa yllä. Seurustellessa toiveet nousivat joka kuukausi.

– Minulla oli jopa valeraskauksia. Fyysisesti kaikki näytti siltä, että olisin raskaana: mahassa poltteli, vatsa pyöristyi ja kuukautiset olivat myöhässä. Mutta kun tein raskaustestin, se näytti aina negatiivista ja kuukautiset alkoivat saman tien.

– Välillä tulin valeraskaaksi, vaikken edes seurustellut kenenkään kanssa.

Pettymystä

Tarja tunsi lapsettomuudestaan katkeruutta.

– Kun samanikäiset ystäväni tulivat äideiksi, en osannut ollenkaan nauttia heidän puolestaan. Olin suuttunut ja pettynyt siitä, miten asiat menivät.

– Olisin halunnut nähdä oman lapsen, hänen kasvunsa ja kehityksensä – kenties hän olisi käynyt enemmän kouluja kuin minä? Joulullakin olisi ollut ihan toisenlainen merkitys, jos sitä olisi vietetty lapsiperheiden tapaan, Tarja miettii.

Adoptiota hän ei koskaan harkinnut.

– Se kävi kyllä mielessä – tiedän, että lapsettomien vanhempien lisäksi on paljon lapsia, joilla ei ole ollenkaan vanhempia tai joiden vanhemmat eivät syystä tai toisesta pysty huolehtimaan heistä. Mutta adoptiota ajatellen minun olisi pitänyt olla vauraammassa elämäntilanteessa.

Hyväksyntä

Kolmikymppisenä Tarjan tunteet lapsettomuudesta tasaantuivat. Hän hyväksyi senkin, ettei asialle edes löytynyt selitystä.

– Ajattelin, että tämä ei vaan ole minun juttuni.

37-vuotiaana Tarja muutti yhteen nykyisen miehensä kanssa. Kumppanilla oli tuolloin jo tytär ja parivuotias tyttärenpoikakin.

– Hän ei välttämättä olisi halunnut enää lisää lapsia, mutta päätimme silti aluksi, että tulee, jos tulee. Kun täytin 40, ajatus unohdettiin – mieheni on minua 20 vuotta vanhempi, ja siinä iässä lapsen saanti olisi oikeastaan ollut aika kaamea juttu. Nyt kun mieheni on sairastunut ja toimin hänen omaishoitajanaan, tilanne varhaisteini-ikäisen kanssa olisi entistä vaikeampi.

– Tietysti melkein 50-vuotiaana biologinen kellokin on jo ajanut mahdollisuuden ohi. Elämä meni eri tavalla kuin olin suunnitellut, Tarja myöntää.

Tarja on matkustanut Afrikassa. Kuvituskuva. Rosa Furtado/Colourbox.com

Saanut keskittyä itseen

Suunnitellun käsikirjoituksen muuttuminen ei Tarjan mielestä ole vain huono asia.

– Ensinnäkin olen saanut käyttää toimeentuloni vain itseeni. Samaan aikaan, kun lapsiperheiden oli pakko ottaa asuntolainaa riittävän tilavan kodin saamiseksi koko perheelle, minulle riitti 20 neliön vuokrayksiö. Nykyisen mieheni kanssa asumme 30 neliön yksiössä. Aikuinen ihminen pärjää lopulta aika vähällä, jos on pakko – lapsille ei voi syöttää pelkkää kaurapuuroa päivästä toiseen työttömyydenkään iskiessä.

Tarja toteaa saaneensa olla muutenkin vapaa lapsiperheen rasitteista.

– Olen tykännyt matkustella ja käynyt Afrikan maissa asti. Monille ystävilleni maailmalle lähteminen alkaa olla mahdollista vasta nyt, kun heidän lapsensa aikuistuvat.

– Ystävättäreni ovat kertoneet pääsevänsä jopa vesijumppaan vasta nyt – ensin on oltu kiinni pienten lasten kanssa kotona, sitten haettu heti töiden jälkeen lapset tarhasta ja hoidettu heitä illat, sitten kuljetettu lapsia lasten harrastuksiin... Omaan tekemiseen ei ole ollut aikaa. Minä olen voinut mennä kuntosalille vaikka keskellä yötä, jos huvittaa.

Elämä tuhlaantuu katkeruuteen

Tarjan lähipiirissä aletaan nyt tulla isovanhemmiksi. Nostaako se surun lapsettomuudesta uudelleen pintaan?

– En ole vielä ihan varma. Taidan olla kehittynyt sen verran, ettei asia enää niin järkytä, Tarja sanoo.

– Oikeastaan olen vihdoinkin sinut lapsettomuuden kanssa. Toivoisin, etteivät muutkaan jäisi vaivojensa vangeiksi vaan olisivat kiitollisia siitä, mitä on. Itse olin vielä parikymppisenä lapsettomuuden takia tosi katkera ja pahantuulinen. On hirveää nähdä samankaltaisia ihmisiä kuin itse tuolloin olin. He eivät ole sopeutuneet lapsettomuuteen vaan surevat sitä jatkuvasti.

Tarjan mielestä varsinkin naiset katkeroituvat lapsettomuuden takia koko iäkseen.

– Itse kävin kolmikymppisenä itseni kanssa ihan oikean keskustelun lapsettomuudesta. Silloin päädyin siihen, ettei maailma siihen kaadu, jos minä en lisäänny.

– Ihmiselle on annettu tämä yksi elämä. Jos sen elää katkeruuden kanssa, niin siinä menee yksi elämä hukkaan.

Lue myös AVA:n juttu:Suomalaisnaiset kertovat: Tämä on paras ikä tulla äidiksi