Tänä iltana on katkolla uskomaton suomalaisura – vastustajat kertovat, miksi Roope Korhonen on kaikkein kovin: "Häntä ei kylmää mikään"

Jymyn julkaisemassa dokumenttisarjassa Korhonen on kertonut ratkaisevien pelitilanteiden kovimmaksi jutuksi sen, että hän on ratkaisijana sinut epäonnistumisten kanssa. Lyöjäjokerina pääasiallinen työtehtävä, kotiuttaminen, on sisäpelin osalta lajin vaikein tehtävä, jossa valtaosalle pelaajista epäonnistumisia tulee huomattavasti enemmän kuin onnistumisia. 

Huippukotiuttajien voi yleensä katsoa onnistuneen, kun heidän kotiutusprosenttinsa on yli 50. Runkosarjassa parhaiden lyöjien lukema voi joskus olla yli 60:nkin, mutta pidemmällä aikavälillä tällainen tehokkuus on hyvin poikkeuksellisia – syksyn pudotuspeleistä puhumattakaan, kun kelit kylmenevät, pallojen nopeudet laskevat ja ulkokentät tiivistyvät.

Korhosen kohdalla koko 27-vuotisen uran kotiutusprosentti niissä kaikkein kovimmissa hetkissä eli pudotuspelien supervuoropareissa on tähän peilaten suorastaan häkellyttävä. 32 onnistumista 48 yrityksellä tarkoittaa prosenttilukemaa 67.

Vertailun vuoksi: historia tuntee 603 juoksun Korhosen lisäksi viisi muuta pelaajaa, jotka ovat lyöneet pudotuspelit ja vuosina 2004–2008 pelattu jatkosarja yhteen laskettuna yli 200 juoksua. Janne Mäkelällä, Juha Korhosella, Jere Dahlströmillä, Juha Niemellä ja Perttu Ruuskalla on yhteenlaskettuna lähes yhtä paljon onnistuneita kotiutuksia pudotuspelien supervuoroissa kuin Korhosella, mutta heidän yhteenlaskettu kotiutusprosenttinsa on tarkalleen puolet Korhosen lukemasta (29/87 = 33 %).

Pelkästään uran 16 finaalisarjassa Korhonen on lyönyt 135 juoksua. Tämä lukema on yli kaksinkertainen toisena olevaan, niin ikään 16 finaalit urallaan pelanneeseen ex-joukkuekaveri Jani Komulaiseen nähden, joka toki pelasi valtaosan urastaan vaihtajan roolissa.

– Loppujen lopuksi lyöjänä on yksin siinä mailan varressa, kun pitää niitä kovia suorituksia tehdä. Ensimmäinen asia on se, että pystyy jo talvikaudella harjoittelemaan sillä tavalla, että rakentaa sen tilanteen omaan pääkoppaansa. Parhaat pystyvät käymään sen henkisen sodankäynnin jo etukäteen mielikuvatasolla ja jättämään jännityksen pois. Sekin on taito, Puputti sanoo.

– Sen takia se Roope niin hyvä onkin, että kun pahoista paikoista on tullut toistoja tarpeeksi paljon, niin tuloskin on yleensä positiivinen. Mielestäni Roope on ollut niissä tilanteissa kaikkien aikojen paras. Hän on tehnyt koviin paikkoihin kovia ratkaisuja, ja siitä on hyvä ottaa monen muunkin oppia.

Puhtimäki korostaa, että oppia on voinut ammentaa myös omalle pelipaikalle lukkarina.

– Minulle itselleni pelaaminen on ollut tosi paljon sitä, että olen halunnut testata itseäni niiden parhaiden kautta, ja Roope on ollut oikeinkin luonnollinen valinta siinä hetkessä. Kun on uskaltanut kokeilla asioita Roopen kanssa ja ehkä saanut niillä asioilla vähänkin Roopea kuriin, niin sen tietää, että ne jutut hyvin todennäköisesti toimivat moneen muuhunkin pelaajaan.

– Olemme molemmat voittaneet ja hävinneet näitä kohtaamisia. On ollut aina hieno haaste pelata häntä vastaan, ja se, mikä Roopesta tekee kaikkien aikojen suurimman lyöjän, on se tasaisuus, jolla hän on pystynyt suorittamaan käytännössä kaksi ja puoli vuosikymmentä. Sitä arvostan kaikkein eniten.

"Saattaa tulla melkein mitä vain"

Henri Puputti oli aiemmin urallaan Suomen parhaita kolmoskoppareita yhdessä Roope Korhosen kanssa. Puputti kohtasi Korhosen miesten Superpesiksessä ensimmäisen kerran 27.6.2002 Seinäjoen Maila-Jussien riveissä, ja sittemmin kohtaamisia on kertynyt myös Nurmon Jymyn, Vimpelin Vedon, Seinäjoen JymyJussien kuin Manse PP:nkin edustajana. Puputti on kaksinkertainen Vuoden pesäpalloilija (2010, 2017).Pasi Suokko / Apollo Photo / All Over Press

Korhosen vaarallisuus lyöjänä perustuu paitsi hänen rakentamaansa vakuuttavaan fysiikkaan, jonka avulla pallo on lähtenyt mailasta sarjan kovimpiin lukeutuvalla lähtönopeudella (170–180 kilometriä tunnissa), myös hänen monipuolisuuteensa. Korhonen on aina hallinnut kovat vaakamailalyönnit ympäri kenttää, polttolinjan ja koppareiden väliin painuvat kumurat ja pienet kotiutuslyönnit. Lisäksi hän on ollut taitava piilottamaan aikeensa ulkokentältä.

– On ollut vaikea luettava. Monesta pelaajasta näkee kyllä aika hyvin, mihin suuntaan pallo tulee, mutta Roope on ollut aina sellainen, että hänestä ei ole niin saanut selvää. Hän pystyi lyömään vaarallisesti ympäri kenttää, ja se suunta saattoi joskus tulla vähän yllätyksenäkin, polttolinjassa pelannut Haapakoski kertoo.

– Kyllä siinä aika täydellinen paketti on ratkaisemaan pelejä, kopparina aiemmin pelannut Puputti vahvistaa.

– Sieltä saattaa tulla melkein mitä vain, Puhtimäki kuittaa.

Uransa viimeisen vuoden aikana Korhonen on kärsinyt selkävaivoista, ja Kosonen nostaa esiin, että lyöjäkuninkaan lukeminen on vuosien saatossa muutenkin ehkä hieman helpottunut, kun ikää on tullut lisää.

– Se voi tehdä sen, että lyöntejä ei pysty enää kääntämään niin kuin nuorempana. Sillä tavalla ikä voi helpottaa lyöjän lukemista. Mutta en kyllä muista, että olisin ollut (Korhosen kohdalla) kovinkaan hyvin etukäteen perillä siitä, mitä sieltä tulee.

Monipuolisen lyöntivalikoiman lisäksi Kosonen nostaa Korhosen vaarallisuudesta puhuttaessa esiin tämän erinomaisen lyöntitekniikan ja siitä johtuen myös etenkin vaakamailalyöntien tarkkuuden.

– En ole montaa sellaista pelaajaa nähnyt, jotka lyövät järjestään just eikä melkein. Roopen lisäksi Sami Ahola oli ehkä yksi sellainen pelaaja, joka myös täyttää tämän kuvauksen.

– Jos laittaa kakkossauman kohdalle puolen metrin levyisen portin, niin tuntuu, että Roope lyö siihen porttiin aina. Joskus se ehkä nousee kopiksi ja toisinaan lähtee vähän mummonloikkana, mutta se suunta on aina oikea. Ja se ei voi johtua mistään muusta kuin tekniikasta. Se on se pääjuttu, että hyvä kotiuttaja lyö teknisesti hyvin.

"Luvat pelata loppuun asti"

Topi Kosonen yritti monta vuotta tylsyttää Roope Korhosen kotiutuslyöntejä Pattijoen Urheilijoiden lukkarina. Korhosen kotiutusprosentti Kososta vastaan on 49 (177/363), kun koko uran keskiarvo on 52. Kosonen on Vuoden pesäpalloilija 2008.All Over Press

Pesäpallossa on vuosien saatossa puhuttu monesti – varsinkin kauden ratkaisuhetkillä – prosenttipelistä eli siitä, että esimerkiksi sisäpeliä pyöritetään suurimman mahdollisen odotusarvon kautta sen, mukaan, mikä peliteko todennäköisimmin johtaa onnistuneeseen lopputulokseen.

Korhonen taas on tullut urallaan tunnetuksi siitä, että häneltä saatetaan nähdä vielä viimeiselläkin lyönnillä oma, kylmäpäinen ratkaisu, jolla ei ole mitään tekemistä vaikkapa ePesis-analysointiohjelman kautta laskettujen prosenttien kanssa.

– Roopella on käytännössä aina ollut luvat pelata peliä loppuun asti. Ajolähdön viimeiselläkään ei ole antauduttu, ja se tekee siitä vastustajalle vieläkin vaikeampaa. Jos tiedetään, että on luvat lyödä, niin kyllähän se kasvattaa sitä todennäköisyyttä, että pystyy lyömään juoksun tai jopa läpi pahimmassa tapauksessa, Kosonen sanoo.

– Tietysti siinä oli taustana sekin, että kun Roopen lisäksi Sotkamon joukkueessa ei monena vuotena välttämättä ollut muita kovan tason kotiuttajia, niin se oli ihan selkeääkin, että hänellä oli ne luvat. Ja välillä hän toki epäonnistuikin, löi vaikka kovan saumalyönnin kopiksi, ja sitä totta kai sitten tuuletettiin rajusti.

Tällaiset pelaajat vaativat tarkkuutta viimeiseen asti.

– Jos joidenkin pelaajien kanssa pääsee siihen tilanteeseen, että on saanut kaksi lyöntiä pois, pystyy vähän ehkä huokaisemaan helpotuksesta, että viimeisellä tulee vain antautumislyönti, jossa voi antaa ulkokentälle vähän enemmän vastuuta. Roopen kanssa näin ei voinut ajatellakaan. Se on iso asia, ja kuinka paljon hän onkaan lyönyt juuri viimeisellään niitä pinnoja. Se on sellainen asia, joka pitää tiedostaa jo hyvissä ajoin, Puhtimäki sanoo.

– Ulkokentällä ei voi lähteä vaikkapa täyttämään jostakin kulmasta keskelle päin ja tukkia saumoja. Se lyönti voi tulla rajaan tai luukkuun ihan huoletta vielä viimeiselläkin, ja tämä tekee Roopesta poikkeuksellisen, Haapakoski sanoo.

Haapakoski myös tähdentää, että pitäessään ulkokentät varpaisillaan vielä viimeiselläkin lyönnillä Korhonen toisaalta luo itse tilaa niille maineikkaille kolmannen lyönnin ratkaisuilleen.

"Yksin häntä ei voi voittaa, mutta kahdeksan muun kanssa voi"

Juha Puhtimäki on kohdannut Roope Korhosen lautasen toiselta puolelta niin Seinäjoen Maila-Jussien, Nurmon Jymyn, Koskenkorvan Urheilijoiden, Hyvinkään Tahkon, Joensuun Mailan kuin Manse PP:nkin riveissä. Korhosen kotiutusprosentti Puhtimäkeä vastaan on 44 (128/294). Puhtimäki on Vuoden pesäpalloilija 2019.All Over Press / Juha Tamminen

Lukuisista onnistumisistaan huolimatta Roope Korhonenkaan ei ole ollut kotiutustilanteissa täysin pysäyttämätön. Koko uran kotiutusprosentti runkosarjassa on 54 ja jatkosarjassa sekä pudotuspeleissä 50.

Minkälaisia keinoja hänen pysäyttämiseensä sitten löytyy?

– Lukkarina siinä on kyse siitä, että pitää pyrkiä antamaan ulkokentälle mahdollisimman paljon mahdollisuuksia tehdä paloja. Joskus niitä tilanteita voi voittaa itsekin tekemällä jotain erikoista, mutta isossa kuvassa suurimman osan paloista tekee ulkokentän kahdeksikko. Se on ollut minulle aina sellainen iso ajatus, kun Roopeakin vastaan pelaa. Yksin häntä ei voi voittaa, mutta kahdeksan muun kanssa voi, Puhtimäki sanoo.

– Syötön sijoittaminen on yksi iso asia, ja tietysti siinä yrittää myös sotkea sitä rytmiä, jolla hän on ehkä tottunut lyömään. Rytmin tulee olla erilainen, ja kahta samanlaista syöttöä ei kannata peräkkäin antaa. Se on kuitenkin vain fakta, että jos tuon tason lyöjän antaa lyödä, niin se lyö. Roopea vastaan pitää uskaltaa pelata. Syöttökoneita saa kaupastakin.

Korhonen itse on kertonut pelipäivinä pyrkivänsä aistimaan, mikä lyönti on minäkin päivänä parhaiten niin sanotusti kepissä. Vastaavaa tarkastelua tehdään Puhtimäen mukaan myös lautasen toiselta puolelta.

– Kun se Roopen isoin valtti on ollut monipuolisuus, niin aina on pitänyt olla vähän varovainen. Jos alkaa ottaa liian isoja riskejä, niin silloin monesti sallii sen, että tapahtuu jotain isompaakin.

Kosonen huomauttaa Korhosen kaltaista pelaajaa vastaan pelaamisen alkavan jo edellisten lyöjien kohdalla.

– Siinä yritetään pitää tilanteet minimissä, ettei hän pääsisi lyömään kolmostilanteisiin. Jos hän joutuu lyömään vaihtotilanteisiin, silloin on voitettu jo jotain. Ja kun Sotkamolla oli kokoonpanossa sekä Roope että Jani, joka oli toinen hyvin samankaltainen ratkaisulyöjä, niin ajatus oli, että kunhan he eivät lyö läpi, me voimme voittaa.

Jos lyöjä käy tilanteita läpi mielikuvatasolla jo ennakkoon harjoituksissa, samaa tekevät lukkaritkin.

– Siinä oli aina joku pelaaja tai kokonainen joukkue, jota vastaan syötin. Ykkönen tulee lyömään nollatilanteeseen, ja seuraavat syötöt syötettiin vaihtajille. Sitten jossain vaiheessa pääsi syöttämään Roopelle takatilanteisiin ja ajolähtöihin.

– Erilaisia syöttövalintoja tuli mietittyä ja harjoiteltua, pelitilanteessa sitten valittua ja yritettyä. Jos Roopelle syöttämistä miettii, niin väärien antaminen ei hirveästi hyödyttänyt, sillä lentomerkillä ei niin paljon pelattu. Vasemmalta lyövälle puhtaan lennon pelaaminen on kuitenkin aina pieni riski, sillä vasuri ei välttämättä ehdi lyömään linkkusyöttöön. Ajatus oli, että hyökätään oikealla mutta mahdollisimman vaikealla syötöllä.

Jos mietitään vaikkapa kumuralyöntiä, niin minkälaisia työkaluja siihen on?

–Perus patenttiratkaisu taitaa nykyäänkin olla se, että valtaosa lukkareista syöttää nopealla liikkeellä omille varpailleen matalaa, rivakkaa syöttöä. Se on lähtökohta, mutta tietysti syötön pitää olla myös vaihteleva. Pitää osata vaihtaa syötön korkeutta, syöttöliikkeen pituutta tai syötön sijoittelua, että syöttääkin lyöjän syliin.

– Mutta peruslähtökohta Roopen kaltaista kotiuttajaa ajatellen on se, että ei anneta sitä väärää alle. Sen jälkeen joutuu kuitenkin pikkuisen helpottamaan syöttöä, on aina lentomerkin paikka ja ulkokenttä joutuu pelaamaan vähän eri tavalla.

Myös kenttien ja pelivälineiden ominaisuudet on syytä ottaa huomioon

– Jos ajattelee vaikka Pattijoen kenttää, jossa kuitenkin varmaan puolet niistä peleistä Roopea vastaan pelasin, niin siellähän aurinko näyttelee monesti ainakin jonkinlaista roolia. Vasurilyöjällä tämä tarkoittaa usein sitä – esimerkiksi Aholan Sami siitä puhui – että ensimmäisellä jaksolla kannattaa lyödä kakkospuolelle ja toisella jaksolla kolmospuolelle. Siinä oli tiettyä säännönmukaisuutta havaittavissa joillakin vasurilyöjillä, Kosonen sanoo.

– Ja jos mietitään, että onko kumurapäivä vai saumapäivä, niin kun oli vuosia, jolloin pallot eivät pysyneet hyvinä koko peliä, niin monesti peli alkoi kovilla vaakamailoilla ja pelin loppua kohti siirryttiin entistä enemmän kumuralyönteihin.

Ulkokentällä Korhosta, ja lyöjiä ylipäätään, vastaan pelataan yleensä lukemalla pelaajan tekemisiä ennen lyöntiä.

– Nykyään varsinkin katsotaan jalkoja ja asentoja tosi tarkkaan ja pyritään selvittämään, mihin lyöjä lyö. Siinä katsotaan, miten jalat ovat, kun lyöjä ottaa vauhtia, ja miten ensimmäiset askeleet menevät. Myös sitä katsotaan, mistä kohdasta vauhti lähtee; onko vauhti pidempi vai lyhyempi ja niin edelleen. Näissä voi olla pelinjohtajakin apuna, Haapakoski sanoo.

– Mutta sitten on näitä pelaajia, jotka pystyvät samasta vauhdista lyömään joka paikkaan, ja Roope on kyllä aina ollut sellainen – varsinkin nuorempana.

Kuinka paljon sellaisia pelaajia on?

– No ei niitä montaa kyllä taida olla.

Takakentällä pelaavat kopparit eivät pysty lukemaan pelaajan vauhtia yhtä tarkasti kuin linjapelaajat.

– Tiettyjä maneereita sieltä pystyy lukemaan tuollaisia pelaajia vastaan, joita vastaan on pitkään pelannut, mutta vaikka Roopen tapauksessa, kun lyönti on kepissä ja pallo lähtee noin 180 kilometriä tunnissa joka kerta, niin kyllä siinä on pakko kopparinkin jo vähän ennakoida. Muuten on myöhässä, Puputti sanoo.

– Se on sellaista kissa–hiiri-leikkiä, että löytääkö sieltä niitä juttuja. Jos ei löydä, niin sitten on vain pelattava paikalta ja luotettava omaan fysiikkaan. On osattava reagoida ja lukea peliä. Kyllä siellä kopparin tontilla on monta kertaa ollut kiire. Vaikka kuinka hyvin on mukamas tiennyt, mihin lyönti tulee, niin kyllä se vain on pallo löytänyt oikeaan paikkaan, eikä siinä ole mitään tehtävissä.

"Sellaisia ne hyvät pelaajat tahtovat olla"

Sami Haapakoski torjui vuosikaudet Roope Korhosen lyöntejä polttolinjassa niin Puijon Pesiksen, Pattijoen Urheilijoiden, Vimpelin Vedon kuin Kempeleen Kirinkin paidassa. Loppukaudeksi 2025 Haapakoski siirtyi Korhosen joukkuekaveriksi Sotkamon Jymyyn. Haapakoski on kaksinkertainen Vuoden pesäpalloilija (2009, 2016).Juha Tamminen/All Over Press

Taisteluita pesäpallokentillä käydään toisinaan kirjaimellisestikin verissä päin. Esimerkiksi Kososen pitkään edustamalla Pattijoen Urheilijoilla sekä Haapakosken ja Puputin aikaisella Vimpelin Vedolla oli vuosien ajan käynnissä kovan luokan hegemoniataistelu sotkamolaisten kanssa. Iskuja – etenkin verbaalisia – annettiin ja otettiin puolin ja toisin.

– Kun Pattijoella pelasin, niin aika vahvasti oli Sotkamon suuntaan se ajatus, että pelien ulkopuolella ei tarvitse kuulumisia vaihtaa. Nyt sitten viimeisinä vuosina tässä on tavattu jossain muuallakin, ja jos kentän ulkopuolella tapaa pesiksen pelaajia, niin sehän on ihan mutkatonta silloin, Kosonen sanoo.

Korhonen itse sanoi viimeisen pelikautensa alla haluavansa, että lajin seuraajille ympäri Suomen jäisi hänestäkin kuva "vain ihmisenä".

– Toisaalta ikinä en muista, että Roopen kanssa olisi tullut pelin aikana mitään riitoja. Pitäisin outona, jos hänen kanssaan joutuisi sellaiseen pelitilanteessa, Kosonen huomauttaa.

Puputti, joka on vuosien saatossa antanut omien ajatusten ja tunteiden näkyä ja kuulua pelinkentillä, on samoilla linjoilla.

– Koskaan emme ole ottaneet yhteen. Sotkamosta löytyy aika monta muuta, joiden kanssa olen päässyt juttelemaan, mutta Roopehan on sellainen naureskelija, lempeä kaveri. Ei hän ihan hirveästi ole tuollaiseen lähtenyt – tai voi olla, että on jonkun muun kanssa lähtenytkin, mutta minun kanssani ei ole ollut mitään suurta vastakkainasettelua missään kohtaa.

– Hän ei hae kentällä mitään konflikteja, vaan näyttää enemmän suorituksillaan sen, miten hyvä hän on.

Haapakoski pelasi viime vuonna puolikkaan kauden Korhosen joukkuekaverina, kun Jymy pestasi pääsarjauransa jo kertaalleen lopettaneen kaikkien aikojen kärkilyöntitilaston ykkösen loppukaudeksi riveihinsä.

– En voi sanoa, että siinä olisi jotain uutta oppinut. Kyllähän minä olen Roopen tuntenut, ja olemme olleet ystäviä jo pidemmän aikaa. Suu siellä kopissa käy samalla tavalla kuin missä tahansa muuallakin. Hän on tosi eläväinen tyyppi, joka tykkää nauraa ja kertoa tarinoita. Sellainen hän on aina ollut. Mutta hänessähän onkin kaksi puolta.

– Kun lyödään kypärä päähän ja maila käteen ja ruvetaan puhumaan asiaa, niin hän on siinä erittäin vaativa ja vaatii yhtä lailla muilta kuin itseltäänkin. Sellaisia ne hyvät pelaajat tahtovat olla.