Millaisia tuntemuksia läheisen muistisairaus omaisessa herättää? Psykoterapeutti vastaa.
Psykoterapeutti Sanna Aavaluoman mukaan läheisen sairastuminen muistisairauteen herättää koko perheessä monenlaisia tunteita, kuten hämmennystä, epävarmuutta ja paljon surua.
Omaiset kokevat tuolloin pitkäkestoisen ja vähittäisen rakkaasta ihmisestä luopumisen. On ymmärrettävää, että luopumisen herättämiltä kipeiltä tunteilta halutaan suojautua.
– Kukaan meistä ei haluaisi olla oman surun, luopumisen tai menetyksen kanssa tekemisissä. Siksi väsymys, kiukku, pettymys ja loukkaantuminen tulevat ihmisissä esiin, koska ne suojaavat ihmistä surun kokemiselta, Aavaluoma sanoo.
Opettele tuntemaan uudenlainen ihminen
Kun muistisairaus etenee vaikeammaksi, onko edessä sitten väistämätön läheisestä luopuminen?
Aavaluoman mielestä puolison tulisi ennemminkin yrittää luopua siitä ihmisestä, joka toinen joskus oli.
– Usein muistisairaudessa on kyse hitaasti etenevästä sairaudesta ja ihmiset voivat elää 10-20 vuottakin diagnoosin kanssa. Ei pidä ajatella, että elämä loppuu diagnoosin saamiseen.
– Puolisoon pitää tutustua uudelleen ja oppia tuntemaan hänet vähän uudesta näkökulmasta. Se onkin puolisoiden välillä aika iso haaste. Oma puoliso valitaan elämänkumppaniksi ja elämänkumppanin muuttuminen herättää isoja ja ristiriitaisia tunteita.
Aikuisille lapsille Aavaluoma uskoo luopumisen olevan hiukan helpompaa, vaikka asia on toki hämmentävä ja surullinen myös heille. Kotona sairastuneen vanhemman kanssa asuvan lapsen tilanne on monimutkaisempi.
– Kouluikäisen lapsen tarpeet ja kysymykset ovat erilaiset kuin murrosikäisen nuoren. Kumpikin tarvitsee kuitenkin aikuisten apua vanhemman sairauden herättämien tunteiden kanssa.
Suremisen tehtävä on muuttaa hyviksi muistoiksi se, mikä ei enää ole mahdollista
Läheisen sairastuminen saa monen pohtimaan ja käsittelemään myös omaa vanhenemista ja kuolemaa. Myös aiemmat menetykset ja luopumiset aukeavat uudelleen käsiteltäviksi.
– Pariskuntien olisi hyvin arvokasta olla näiden asioiden äärellä jo sairauden varhaisesta vaiheesta alkaen. Se ei tarkoita sitä, että kuolemasta pitäisi koko ajan puhua, vaan että voidaan yhdessä olla tietoisia siitä, miten sairaus omaa ja yhteistä elämää muuttaa.
– Suruprosessin tehtävä on muuttaa hyviksi muistoiksi ne asiat, mitkä eivät ole enää mahdollisia. Se vain vie aikaa.
Osa haluaa tehdä luopumistyötä yksin, mutta asioiden jakaminen ja niistä toisten kanssa puhuminen kuitenkin aina helpottaa, Aavaluoma muistuttaa.
”Tehtävä, jota kukaan ei loputtomiin jaksa”
Muistisairaan omainen kokee usein myös syyllisyyden ja vihan tunteita. Syyllisyys kumpuaa usein kuitenkin rakkaudesta. Valtaosa puolisoista toivoo, että he jaksaisivat olla kumppanin rinnalla ja hoitaa häntä. Joskus jaksaminen voi kuitenkin loppua.
– Muistisairaus tekee ihmisen pikku hiljaa tarvitsevammaksi ja riippuvaisemmaksi toisesta. Se on tehtävä, mitä kukaan ei loputtomiin jaksa. Toisen hoitamisesta on mahdotonta selvitä. Jossain vaiheessa täytyy turvautua kodin ulkopuoliseen apuun.
Usein omaishoitaja ymmärtää tarvitsevansa apua, mutta kokee syyllisyyttä siitä, ettei itse jaksa hoitaa läheistään.
– Ja vihan tunne on meissä kaikissa. On tärkeää ymmärtää, että viha ei ole vahingollinen tunne. Jos vihaa ei kestä ajatella, se voi kääntyä tuhoavaksi itseä tai sairastunutta kohtaan. Tuhoava viha ilmenee ilkeytenä, laiminlyöntinä tai väkivaltaisuutena tai itseen kohdistuneena itsetuhoisuutena.
Sairaus muuttaa tullessaan koko elämän ja voi pakottaa luopumaan sellaisista asioista, joita oli toivonut tai joista oli haaveillut tai unelmoinut.
– Kun toisen lähimuisti häviää eli hän ei kahden minuutin päästä enää muista mitään siitä, mitä minuutti sitten puhuttiin, niin kyllähän se on ihan kestämätön todellisuus sille terveelle ihmiselle yrittää sietää. Kun ollaan samoissa asioissa minuutista, tunnista, päivästä ja viikosta toiseen, on luonnollista, että se myös herättää vihan ja turhautumisen tunteita.
– Vihasta voi kuitenkin saada myös energiaa ja voimaa jaksaa taistella itselle tärkeiden asioiden puolesta.
Hae apua vertaisryhmistä tai ammattiapua
Jos oma tilanne läheisen kanssa alkaa tuntua liian ahdistavalta, Aavaluoma suosittelee hakemaan reilusti apua.
– Yksin ei pidä jäädä. Kannattaa tutustua oman alueen sekä omaishoitaja- että muistiyhdistysten toimintaan. Ne järjestävät vertaistukiryhmiä sairastuneille ja omaishoitajille. Niiden kautta voi kysyä myös vapaaehtoiskavereita, jotka voivat lähteä sairastuneen seuraksi harrastukseen tai ulkoilemaan. Näin myös omaishoitaja saa omaa aikaa. Tällainen toiminta ylläpitää jaksamista ja hyvinvointia.
Jos tilanne herättää voimakkaampaa ahdistusta tai masennusta, kannattaa kääntyä psykologisen tai psykiatrisen ammattiavun puoleen. Psykoterapia voi auttaa selviämään vaikeassa elämäntilanteessa.
– Myös terveyskeskusten tai seurakuntien kautta kannattaa kysyä, onko heillä tukiryhmiä, Aavaluoma vinkkaa.