Elämänkumppanin tai läheisen yhtäkkinen menettäminen lamauttaa ihmisen monella tapaa. Suru ei ole vain psyykkistä, vaan järkytys horjuttaa myös kehon tasapainoa.
Elämä muuttuu nopeasti.
Yksi hetki muuttaa elämän.
Istut päivälliselle ja tuttu elämäsi päättyy.
Itsesäälin ongelma.
Nämä olivat ensimmäiset sanat, jotka palkittu kirjailija Joan Didion kirjoitti se jälkeen kun hänen aviomiehensä, elämänkumppaninsa ja paras ystävänsä John Gregory Dunne oli yhtäkkiä lakannut puhumasta kesken illallisen saatuaan äkillisen sydäninfarktin.
Aivan tavallinen päivä, tavallinen hetki, mutta silti se muutti kaiken. Kaikki tapahtumaa edeltänyt oli niin tuiki tavallista, että se esti Didionia uskomasta tapahtuneen todellisuuteen. Myöhemmin hän käsitti, ettei tämä ole harvinaista: kun äkillinen katastrofi tapahtuu, keskitymme siihen, kuinka tavallisia olivat olosuhteet, joissa tapahtui se, minkä tapahtuminen tuntui mahdottomalta. Työmatka, kauppareissu tai aurinkoinen kesäpäivä omassa puutarhassa. Miehensä kuoleman jälkeiset päivät Didion eli kuin sumussa muistamatta jälkeenpäin noista hetkistä juuri mitään. Tuntemukset ovat tuttuja jokaiselle, joka on joskus menettänyt läheisen ihmisen.
"Jos kuolema on äkillinen, odotamme ehkä olevamme järkyttyneitä. Emme odota, että järkytyksemme tuhoaa kaiken, panee sekaisin niin ruumiin kuin sielunkin. Odotamme ehkä olevamme lamassa, lohduttomia, hulluina surusta. Emme osaa odottaa sekoavamme kirjaimellisesti, me rauhalliset tapaukset…"
Ymmärrän mutten ymmärrä
Didion kirjoittaa, että läheisen kuoleman jälkeisinä päivinä ja viikkoina ihminen saattaa vaikuttaa kohtalaisen täysjärkiseltä. Kaiken surun keskellä sureva saattaa pystyä soittamaan järjestelmällisesti kaikki sukulaiset ja tuttavat läpi kertoakseen tapahtuneesta, antamaan luvan ruumiinavaukseen ja järjestämään hautajaiset.
Saattaa vaikuttaa siltä, että ihminen ymmärtää, ettei rakas aviomies, lapsi, sisar, veli tai ystävä enää koskaan tule takaisin, mutta silti tuntuu mahdottomalta antaa hänen henkilökohtaisia tavaroitaan pois tai panna ne pois näkyviltä kodissa. "Kuinka John voisi tulla takaisin, ellei hänellä olisi kenkiä?"
Vasta yhdeksän kuukautta miehensä kuoleman jälkeen Didion pystyi kirjoittamaan ajatuksiaan ja käsityksiään tapahtuneesta ja sen jälkeisestä ajasta. Kuten niin monet muutkin saman kokeneet hän pystyi katsomaan tapahtumia ulkopuolisen silmin vasta pitkän ajan kuluttua. Käsitelläkseen vaikeita asioita ihmisen mieli tarvitsee aikaa.
”Miten voisin palata Pariisiin ilman häntä?”
Didion kirjoittaa riipaisevan realistisesti niistä tunteista, joita elämänkumppanin yhtäkkinen menettäminen herättää. Hän kirjoittaa siitä, kuinka suru ei ole vain psyykkistä, vaan järkytys horjuttaa myös kehon tasapainoa. Häiriintynyt verenkierto saa surevan palelemaan, ahdistus lamauttaa ja aiheuttaa unettomuutta ja yleensä paljon ja vilkkaita unia nähnyt ei välttämättä näe unia pitkään aikaan rakkaan kuoleman jälkeen.
Läheisen kuoltua sureva saattaa alkaa vältellä normaaleja arkirutiineja tai paikkoja, jotka muistuttavat häntä kuolleesta rakkaasta. Jokainen käsittelee surua omalla tavallaan. Tärkeintä kuitenkin on surra, jotta suru voisi myös joskus väistyä.
"Kun kesäkuun illat alkoivat hämärtyä, pakottauduin syömään päivälliseni olohuoneessa, missä oli valoa. Johnin kuoltua olin alkanut ruokailla yksin keittiössä (ruokahuone oli liian iso ja olohuoneen pöytä oli siinä osassa huonetta missä hän oli kuollut), mutta kun illat hämärtyivät, tunsin vahvasti, että hän haluaisi minun näkevän valon."
Ikuisiksi ajoiksi mieleen jää kysymyksiä: Mitä hän oli tarkoittanut, miksi hän oli kirjoittanut niin kuin oli kirjoittanut? Tiesikö hän kuolevansa pian? Jos olisin tiennyt, olisinko voinut auttaa, olisiko siitä ollut hänelle apua? Näiden kysymysten kanssa sureva joutuu elämään koko loppuelämänsä, epätietoisena.
"Mitä antaisinkaan saadakseni puhua tästä Johnin kanssa? Mitä antaisinkaan saadakseni puhua ylipäätään mistä tahansa Johnin kanssa? Mitä antaisinkaan voidakseni sanoa edes yhden pienen asian, josta hän ilahtuisi? Mikä se pieni asia olisi?"
Luopumisen vaikeus
Luopuminen ei koskaan ole helppoa, ei vaikka kuluisi kuinka paljon aikaa. Oikeastaan ihminen ei kaikesta surusta ja tuskasta huolimatta ehkä haluaisikaan ajan kuluvan, sillä aika haalistaa muistoja, tekee niistä aina kaukaisempia ja kaukaisempia. Didion ei halunnut miehensä kuoleman jälkeisen vuoden päättyvän, koska se tietäisi sitä, että hänen muistikuvansa Johnista hänen kuolinhetkellään menettäisi tuoreuttaan, karuuttaan. Mutta Didion ymmärsi myös luopumisen merkityksen.
"Ymmärrän miksi yritämme pitää vainajat hengissä, yritämme pitää heidät hengissä saadaksemme pitää heidät luonamme. Ymmärrän myös, että voidaksemme elää itse on koettava se vaihe, jolloin meidän on luovuttava vainajista, päästettävä heidät menemään, pidettävä heitä kuolleina. Annettava heidän tulla valokuvaksi pöydän päällä."
Teksti: Tuuli Daavittila
Lähde ja lainaukset: Joan Didion: Maagisen ajattelun aika. Like.
Kuvat: Shutterstock, Colourbox