Elämänkumppanin tai läheisen yhtäkkinen menettäminen lamauttaa ihmisen monella tapaa. Suru ei ole vain psyykkistä, vaan järkytys horjuttaa myös kehon tasapainoa.
Elämä muuttuu nopeasti.
Yksi hetki muuttaa elämän.
Istut päivälliselle ja tuttu elämäsi päättyy.
Itsesäälin ongelma.
Nämä olivat ensimmäiset sanat, jotka palkittu kirjailija Joan Didion kirjoitti se jälkeen kun hänen aviomiehensä, elämänkumppaninsa ja paras ystävänsä John Gregory Dunne oli yhtäkkiä lakannut puhumasta kesken illallisen saatuaan äkillisen sydäninfarktin.
Aivan tavallinen päivä, tavallinen hetki, mutta silti se muutti kaiken. Kaikki tapahtumaa edeltänyt oli niin tuiki tavallista, että se esti Didionia uskomasta tapahtuneen todellisuuteen. Myöhemmin hän käsitti, ettei tämä ole harvinaista: kun äkillinen katastrofi tapahtuu, keskitymme siihen, kuinka tavallisia olivat olosuhteet, joissa tapahtui se, minkä tapahtuminen tuntui mahdottomalta. Työmatka, kauppareissu tai aurinkoinen kesäpäivä omassa puutarhassa. Miehensä kuoleman jälkeiset päivät Didion eli kuin sumussa muistamatta jälkeenpäin noista hetkistä juuri mitään. Tuntemukset ovat tuttuja jokaiselle, joka on joskus menettänyt läheisen ihmisen.
"Jos kuolema on äkillinen, odotamme ehkä olevamme järkyttyneitä. Emme odota, että järkytyksemme tuhoaa kaiken, panee sekaisin niin ruumiin kuin sielunkin. Odotamme ehkä olevamme lamassa, lohduttomia, hulluina surusta. Emme osaa odottaa sekoavamme kirjaimellisesti, me rauhalliset tapaukset…"
