Sinikka Niskanen on seissyt psyykkisesti sairastuneen miehensä rinnalla jo parikymmentä vuotta. Mielen sairastuminen ei ole yhtään sen huonompi tai hävettävämpi sairaus kuin mikään muukaan, Sinikka muistuttaa.
– Siitä on nyt parikymmentä vuotta aikaa, kun miehessäni alkoi ilmetä ensimmäisiä oireita. Hän oli apaattinen, voimaton ja itkuinen. Ymmärsimme, että jotain tapahtuu, mutta emme tienneet tarkkaan mitä, Sinikka Niskanen muistelee.
Vuonna 1992 miehen kunto romahti ja hänellä diagnosoitiin masennus. Masennuksesta ei tuohon aikaan puhuttu julkisesti juuri lainkaan.
– Eräänä päivänä olin itse töissä. Mieheni piti käydä hakemassa vanhempi lapsemme hoidosta. Satuin soittamaan kotiin ja huomasin, että mieheni oli itkuinen ja todella ahdistunut. Lähdin saman tien hakemaan poikaamme ja suuntasin kotiin. Soitin mieheni puolesta lääkäriin ja saimme hänelle päivystysajan ja sairaalapaikan vielä saman päivän aikana.
Seuraavan kahden vuoden aikana mies vietti sairaalassa useita jaksoja, jotka kestivät parista viikosta kuukauteen.
Pariskunnalle oli vasta syntynyt toinen lapsi. Yhtäkkiä Sinikalla oli kolmaskin huollettava.
– Jotenkin siitä selvittiin päivä kerrallaan. Muistan kyllä miettineeni, mahtaako mieheni parantua ollenkaan. Tilanne oli sen verran paha, että lääkärit eivät osanneet sanoa mitään.
Puolison sairastuminen muuttaa parisuhdetta
Kun puoliso sairastuu psyykkisesti, parisuhde muuttuu.
– Kyllä siinä kokee jopa surun ja menetyksen tunteita. Mutta pitää ymmärtää, että pohjimmiltaan ihminen ei ole hukassa, hän ei vain sillä hetkellä pysty ilmentämään tunteitaan kuten ennen.
Sinikalle oli alusta asti selvää, että hän seisoisi miehensä rinnalla sairastumisesta huolimatta. Vaikka epätietoisuus kalvoi mieltä, Sinikka jaksoi uskoa toipumiseen.
– Kävin itse psykologilla ja vertaistukiryhmässä. Niiden avulla sain jäsenneltyä omia ajatuksiani.
Alkuun Sinikka kertoo tehneensä tyypillisen virheen. Hän antoi sosiaalisten suhteiden jäädä taka-alalle.
– Kun mies ei pystynyt lähtemään mihinkään, ajattelin, etten minäkään sitten. Siinä tulee sellainen olo, että tätäkö elämä sitten on. Suosittelen kaikille pitämään ystävyyssuhteita yllä. Se voi auttaa masentunuttakin, että elämä ympärillä rullaa eteenpäin.
Toipuminen tapahtuu hiljalleen
Viimeisen kerran Sinikan mies oli sairaalahoidossa vuonna 1994. Paria vuotta myöhemmin Sinikka alkoi huomata toipumisen merkkejä.
– Hän alkoi lukea päivän lehtiä ja kuunnella radiota. Välillä oli huonompia ja välillä parempia päiviä.
Perheen jaksamisessa auttoivat erilaisten yhdistysten järjestämät lomat, joilla perhe pääsi tutustumaan muihin samanlaisessa tilanteessa oleviin. Lomailun ohessa perheille järjestettiin erilaisia luentoja ja tietoiskuja sairastumisesta.
– Lapsillekin teki hyvää nähdä muita lapsia, joiden isät tai äidit sairastivat. Ihminen ei voi päättää, mikä kohta hänessä sairastuu. Mielen sairastuminen ei ole yhtään huonompi tai hävettävämpi kuin mikään muukaan sairaus.
– 90-luvun lopussa tuli takapakkia, mutta sen jälkeen mieheni vointi hiljalleen koko ajan parantunut. Tänä päivänä ulkopuoliset tuskin arvaisivat mieheni diagnoosia.
Kuvat: Colourbox.com
Studio55.fi/Tuuli Lindgren
Onko sinulla tarina kerrottavanasi?
Studio55.fi etsii jatkuvasti mielenkiintoisia tarinoita netissä kerrottavakseen ja kannustukseksi muille vaikeassa elämäntilanteessa eläville. Oletko selvinnyt vaikeasta sairaudesta tai onko tuttavallasi takanaan aivan huikea elämä eriskummallisine sattumuksineen? Myös pienempien ja suurempien järjestöjen teot ja muiden hyväksi toimivat aktiiviset ihmiset kiinnostavat meitä.
Ota meihin yhteyttä, niin ehkä kerromme studio55:läisille juuri sinun selviytymistarinasi. Lähetä tarinasi lomakkeen kautta tai sähköpostilla osoitteeseen studio55(at)mtv3.fi. Korvaathan osoitekentässä (at)-kohdan @-merkillä.