Sinikka Niskanen on seissyt psyykkisesti sairastuneen miehensä rinnalla jo parikymmentä vuotta. Mielen sairastuminen ei ole yhtään sen huonompi tai hävettävämpi sairaus kuin mikään muukaan, Sinikka muistuttaa.
– Siitä on nyt parikymmentä vuotta aikaa, kun miehessäni alkoi ilmetä ensimmäisiä oireita. Hän oli apaattinen, voimaton ja itkuinen. Ymmärsimme, että jotain tapahtuu, mutta emme tienneet tarkkaan mitä, Sinikka Niskanen muistelee.
Vuonna 1992 miehen kunto romahti ja hänellä diagnosoitiin masennus. Masennuksesta ei tuohon aikaan puhuttu julkisesti juuri lainkaan.
– Eräänä päivänä olin itse töissä. Mieheni piti käydä hakemassa vanhempi lapsemme hoidosta. Satuin soittamaan kotiin ja huomasin, että mieheni oli itkuinen ja todella ahdistunut. Lähdin saman tien hakemaan poikaamme ja suuntasin kotiin. Soitin mieheni puolesta lääkäriin ja saimme hänelle päivystysajan ja sairaalapaikan vielä saman päivän aikana.
Seuraavan kahden vuoden aikana mies vietti sairaalassa useita jaksoja, jotka kestivät parista viikosta kuukauteen.
Pariskunnalle oli vasta syntynyt toinen lapsi. Yhtäkkiä Sinikalla oli kolmaskin huollettava.
– Jotenkin siitä selvittiin päivä kerrallaan. Muistan kyllä miettineeni, mahtaako mieheni parantua ollenkaan. Tilanne oli sen verran paha, että lääkärit eivät osanneet sanoa mitään.
Puolison sairastuminen muuttaa parisuhdetta
Kun puoliso sairastuu psyykkisesti, parisuhde muuttuu.
– Kyllä siinä kokee jopa surun ja menetyksen tunteita. Mutta pitää ymmärtää, että pohjimmiltaan ihminen ei ole hukassa, hän ei vain sillä hetkellä pysty ilmentämään tunteitaan kuten ennen.
Sinikalle oli alusta asti selvää, että hän seisoisi miehensä rinnalla sairastumisesta huolimatta. Vaikka epätietoisuus kalvoi mieltä, Sinikka jaksoi uskoa toipumiseen.
