Sihvonen: Tuleva SM-liigan mestari ilmiantoi itsensä – "Dramaattinen kasvojenpesu muutamassa pelissä"

Jääkiekkoilu ei ole jatkuvan liikkeen peli, jääkiekkoilu on jatkuvan peliotteen peli. Tuo briljantti ajatus on Jukka Jalosen tunnusmerkki. Hyödynnän sitä nyt Tappara-analyysissäni.

Tappara on pelannut kolme edellistä kautta ja tämän syksyn alun vajaata jääkiekkoa. Ensin Jukka Rautakorpi yritti ajaa kahden ja puolen sesongin ajan uudistuksia Tapparan pelitapaan. Nykyinen päävalmentaja Jussi Tapola lähti aluksi urheilujohtaja Rautakorven viitoittamaa tietä soitellen sotaan, mutta nyt hän näyttäisi ottaneen lusikan kauniiseen käteen.

Tapola ansaitsee paitsi viimeisistä siirroistaan kunniaa myös kiitoksen siitä, että hän osallistui hiljakkoin Tapparaan liittyvään pelitapakeskusteluun avoimin mielin Tulosruudussa. Kannattaa vilkaista tuosta ohesta Jani Uotilan ja Matias Ziemannin ansiokas juttu siitä, missä Tapparassa mennään.

Aiheesta lisää jutun yläreunan videolla.

Sesongin alussa Tapolan Tapparan peliote petti tämän tästä sen takia, että kirvesrinnat pakottivat peliä pelaamalla sitä turhan hätäisesti pystyyn tai pyrkivät prässäämään silloinkin, kun prässi lähti liikkeelle myöhästyneistä kantimista.

Kun Tappara keväisin 2016 ja 2017 voitti Tapolan johdolla mestaruudet, joukkue pelasi Tapparan tavaramerkkiä, ”jauhamalla”. Kyse on äärimmäisen toisteisesta hyökkäämisestä ja puolustamisesta, jonka seuraus oli tiukka peliote pelin virtauksesta.

Jauhaminen oli aikoinaan sen pelaamista, mitä peli kutsui pelaamaan. Jos oli paikka pelata prässiä, Tappara pelasi; jos oli paikka vetäytyä keskialueen trap-sumppuun, Tappara vetäytyi. Jos oli sauma pelata nopeasti pystyyn, Tappara teki sen viiveettä ja kursailematta; jos oli pelattava hetki kiekkokontrollia, Tappara löi sen vaihteen silmään.

Edellä mainitusta seurasi korkeaa pelinopeutta sekä hyökkäys- että puolustussuuntaan. Ja mikä tärkeää, pelaajien asemat jäällä muodostuivat sellaisiksi viisikkotasolla, että siinä oli helppo viljellä jatkuvaa peliotetta.

Kaksi viimeisintä ottelua – pelit kotona Hakametsässä Lukkoa vastaan ja Raksilassa Kärppien vieraana – ovat Tapparan puolelta tuottaneet pelistä perillä oleville lajin ystäville ja etenkin Tapparan faneille vahvan déjà vu -efektin: tässä on jotain tuttua, tätä jauhamista on nähty ennenkin. Etenkin päästyään kummassakin matsissa kuskin paikalle tuloksen puolesta, loppu on ollut suorastaan jauhamisen taidetta. Kärpillä tai Lukolla ei ollut minkäänlaista saumaa ajaa Tapparan johtoa ylös.

Mukava esimerkki Tapparan jatkuvasta peliotteesta Lukkoa ja Kärppiä vastaan olivat ne lähes lukemattomat taka- ja sivupainepelaamiset, joissa tamperelaiset ahdistivat raumalaisia ja oululaisia joka puolelta kera jopa kiekonriistoina perinteisin mailannostoin. Ja mikä tärkeää, Tapparan pelaajilla oli koko ajan energiaa vaihtojen sisällä niillä hetkillä, millä sitä pitikin olla. Vahvan peliotteen merkki oli se, että Tapparan pelaajat olivat voimakkaita kaksinkamppailuissa, koska pääsivät niihin luonnollisella tavalla lähietäisyydeltä ja tuoreina. 

Joukkuepelaamisen vaatimustaso ja vaste ovat tällä hetkellä hurjia SM-liigassa. Tappara oli hyvin keskinkertainen joukkue, kun se ei pelannut jauhamalla. Kärpät on vielä kovemmassa kurimuksessa eikä se nouse Tapparan tavoin voittavalle tasolle yhtä nopeasti, koska sen pelitapa on kroonisemmin ja pidemmältä ajalta rikki.

En osaa sanoa, miksi Jussi Tapola näin nopeasti ja sukkelasti reagoi Tapparan kauden alun vaikeuksiin. Kyse on ammatillisesti loistavasta siirrosta. Ei ole mitään valtakunnan selitystä pelata huonoa lätkää. Ehkä Tapola on ottanut opikseen oppi-isänsä Rautakorven kolmen edellisen kauden virheistä. Kun pelaaminen pääsee liian pitkäksi aikaa tuuliajolle, se ei ole enää korjattavissa. Rautakorpi ei saanut edes superjoukkueellaan Mikko Lehtosineen peliä raiteille 2017-2018. Kärpät tuli ja vei Tapparan nenän edestä sen, mikä olisi jauhamalla jäänyt Tampereelle.

Samaa kovaa oppia vuorostaan – ehkä SM-liigan lähihistoria on pannut Tapolan miettimään – toissa kaudella syötti Antti Pennasen HPK ensin Tapparalle ja sitten finaalisarjassa Kärpille. Vaikka lätkä ei ole mitään rakettitiedettä, vastustajille ei kerta kaikkiaan voi antaa etumatkaa kilpailuetuna runkosarjan otteluissa.

Tapparan joukkue pesi dramaattisella tavalla kasvonsa neljässä viimeisessä ottelussaan. Mainittujen Lukko- ja Kärpät-pelien lisäksi kirvesrintojen pelaaminen edistyi jo matseissa HIFK:ta ja KalPaa vastaan.

Jos ovat olleet Ilves ja Lukko kovia tähän mennessä, minun papereissani Tappara ilmiantoi itsensä ja potentiaalinsa niin vahvoin elkein, että voidaan jo puhua käsillä olevan kauden peräti mestarisuosikista numero yksi. Tätä näköalaa tukee sekin, ettei Tapparalla ole kokoonpanossaan niin kutsuttuja Pohjois-Amerikan lainapelaajia.

Korviini kantautui Raksilan pukukoppikäytävältä Tapparan piiristä tyytyväistä hyrinää. Etenkin valmentajat mutta myös muutamat avainpelaajat olivat kuulemma kokeneet etenkin keskialueen trapin pelaamisen voittoisana ja mielekkäänä pelitavan osana ottaa voitot niin Lukosta kuin Kärpistä.

Joitakin sudenkuoppiakin näen Tapparan vaiheilla. Nieleekö Tapola sillä tavalla aidosti ylpeytensä, että hän maltaa jatkaa jauhavaa pelitapaa eikä palaa kauden alkuperäiseen ideaansa etsiä uudistuksia pelikirjaansa? Ovatko joukkueen tšekit kuinka hyvin kartalla ja sitoutuneita siihen, mihin suuntaan Tapparan peli-identiteettiä nyt muokataan? Miten asettuu maalivahtien välinen taistelu ykkösveskarin asemasta, kun maalinsuulle on asettaa joko Christian Heljanko tai Dominik Hrachovina? Ensin mainittu on hieman yllättäen pelannut jälkimmäistä vakuuttavammin. Ja, tämä huoli mainittakoon, vaikka se saattaa olla turha: malttaako Rautakorpi pysyä riittävän kaukana valmennusprosessista?