Aino-Kaisa Saarinen arvostelee tiistaina ilmestyneessä elämäkerrassaan Tahto – Aino-Kaisa Saarisen kahdet kasvot nykymaajoukkueen naishiihtäjiä tyytymisestä keskinäiseen kilpailuun.
Tuore elämäkerta piirtää Saarisesta kuvan hyvin vaativana ja omassa tinkimättömyydessään myös toisinaan varsin hankalana persoonana. Saarisen mukaan yhdeksän MM- ja viisi olympiamitalia kuitenkin kertovat, että paikka hiihtokuningattarena on ollut ansaittu.
”Suomessa liian moni urheilija tyytyy tilanteeseensa sen jälkeen, kun on saavuttanut maajoukkuetason. Jos olisin saanut harjoitella Norjan joukkueessa, olisin kehittynyt vielä kovemmaksi. Meillä maajoukkueeseen pääsee urheilijoita, joilla ei Norjassa olisi sinne mitään asiaa ja Ruotsissakin ehkä vuodeksi, korkeintaan pariksi.”
Saarinen toteaa kirjassa, että suomalaisessa valmennusjärjestelmässä urheilijat saavat turhan pitkään pysytellä nuorten urheilijoiden kategoriassa. Hän itsekin saavutti ensimmäisen henkilökohtaisen arvokisamitalinsa vasta 30-vuotiaana Liberecissä 2009. Toimittaja Pekka Holopaisen minämuodossa kirjoittamassa teoksessa Saarinen ihmettelee, miksi hänen nykyisille maajoukkuekavereilleen tuntuu riittävän Suomen parhaan naishiihtäjän paikan tavoittelu.
”1987, 1988 ja 1990 syntyneet urheilijat kuten Anne Kyllönen, Kerttu Niskanen ja Krista Pärmäkoski eivät ole enää huippu-urheilussa nuoria. Menestymisen täytyy alkaa nyt. Kukaan heistä ei tee enää sellaista uraa kuin minä, ja ainakaan kaikki heistä eivät saavuta koskaan henkilökohtaista arvokisamitalia. Aika loppuu kesken.
Minä en voi mennä kenenkään pään sisään uudeksi mentaliteetiksi, harjoitella kenenkään puolesta tai vaihtaa kenenkään puolesta valmentajaa.”
Saarinen kertoo kirjassa, että hänellä ei ole enää nykyisessä maajoukkueessa varsinaisia ystäviä.
Lainaukset Pekka Holopaisen kirjoittamasta teoksesta Tahto – Aino-Kaisa Saarisen kahdet kasvot (Kustannusosakeyhtiö Teos, 2016).