Libyan kiemuraista kriisiä on alkuvuodesta yritetty ratkoa niin Venäjän, Turkin kuin Saksankin vetämänä. Berliinin huippukokoukseen kokoontuivat tammikuun puolivälissä liki kaikki kansainvälisen politiikan ykkösketjun suurklubit EU:sta YK:hon ja Afrikan unionista Arabiliittoon.
Myös Suomi on muiden Pohjoismaiden ohella ottanut rauhanvälityksen kiinteäksi osaksi ulkopoliittista työkalupakkiaan. Sen toteuttamiseen varattiin vuoden 2020 talousarviossa 2,5 miljoonaa euroa.
Jos suorat geopoliittiset tai strategiset tavoitteet jätetään hetkeksi sivuun, miksi näin monet tahot haluavat vetää ja järjestellä rauhanprosesseja?
– Yksi tärkeä asia kansainvälisessä politiikassa on signalointi. Valtiot haluavat rauhanvälitystehtävien kautta välittää viestiä, että ne ovat tärkeitä kansainvälisiä toimijoita. Joillain valtioilla on tietenkin altruistisia intressejä (epäitsekkäitä pyrkimyksiä), ja jotkut haluavat ylläpitää kansainvälistä järjestystä, sanoo rauhan- ja konfliktintutkimuksen professori Tarja Väyrynen Tampereen yliopistosta.
Aktiivisesti kansainvälisillä areenoilla toimimalla valtio voi saavuttaa arvovaltaa, uskottavuutta sekä pehmeää, suostuttelevaa valtaa.
Paluureitti yhteisiin toimiin
Rauhanprosesseihin osallistumisella voi myös päästä ulos diplomaattisesta eristyksestä.
– Valtiot, jotka syystä tai toisesta joutuvat kansainvälisen politiikan sivuraiteelle tai joita ei pidetä sääntöjä toteuttavina toimijoina, voivat pyrkiä kohentamaan asemaansa ryhtymällä välitystoimiin, Väyrynen sanoo.
Sota Itä-Ukrainassa ja Krimin valtaus tekivät Venäjästä varsin epämieluisan yhteistyökumppanin lännen silmissä. Väyrynen pitää uskottavana ajatusta, että yksi maan motiiveista rauhanvälitykselle Libyassa on paaria-asemasta poistuminen.