"En uskaltanut kertoa kenellekään. Kertoa, että minua raiskataan päivästä toiseen, vuosi vuoden jälkeen. En uskaltanut, koska minut uhattiin tappaa."
Ote on uhrin kokemuksesta – niin kuin muutkin artikkelin kursivoidut tekstit. Tuoreessa kirjassa Vahvaksi rikotut 14 suomalaista naista kertoo omista kokemuksistaan. Kirja antaa järkyttävän kuvan siitä, mitä hirveyksiä lapset, nuoret ja aikuiset ovat elämänsä aikana kokeneet.
Suomessa noin 50 000 naista joutuu vuosittain seksuaalisen väkivallan kohteeksi, kertoo Amnesty. Ihmisoikeusjärjestön mukaan vaikka kynnys ilmoittaa seksuaalisesta väkivallasta poliisille on viime vuosina madaltunut, vain alle 10 prosenttia kumppanin tekemistä vakavimmista väkivallanteoista tulee poliisin tietoon.
– Näistä kirjan tarinoista huokuu se, että väkivalta lähtee siitä oletuksesta, yleensä miehen oletuksesta, että minulla on valta kontrolloida sinua. Ja se näkyy näissä kaikissa kertomuksissa, kuinka väkivallan tekijä on kokenut oikeudekseen jopa sukupuolensa kautta käyttää naista omiin tarkoituksiinsa, tiivistää kirjan toinen tekijä Meeri Koutaniemi.
– Ja tekijänä on kahdeksassa kymmenestä kerrasta lähimmäinen. Se voi olla oma kumppani, oma isä tai oma veli, huomauttaa Koutaniemi.
"Entinen mieheni hakkasi minut viha- ja juovuspäissään sairaalakuntoon. Sain myös vahvistuksen todella pelottaville ja epäuskottaville epäilyilleni, jotka koskivat yhteistä tytärtämme."
"Kirja sai lähtönsä siitä, että minut itse raiskattiin vuonna 2008"
Miten kaikki alkoi?
– Kirja sai lähtönsä siitä, että minut itse raiskattiin vuonna 2008. Silloin ymmärsi, kuinka yleistä seksuaalinen väkivalta Suomessa on, kertoo kirjan toinen tekijä Ann-Mari Leinonen.
Moni pahuutta kokenut halusi kysyttäessä kertoa kauhuista, joita on pitänyt sisällään.
– Monella on ihan järjettömän suuri halu auttaa tulevia sukupolvia. Että muut nuoremmat sukupolvet eivät joutuisi kärsimään ja kokemaan niitä järkyttäviä asioita, joita he ovat kokeneet, kertoo Leinonen.
– Kenellekään ei ollut itsestäänselvyys tulla kirjaan mukaan. Todella moni kertoi ristiriidasta, kuinka vaikeaa on tuoda tarinat tietoon myös lähimmäiseille. Silti jokainen valitsi tulla kirjaan, sen takia, että jokainen vilpittömästi uskoo muutokseen, Koutaniemi kertoo.
– Rikkomalla hiljaisuuden me voimme saada yhteiskuntaa ravistelevan murroksen aikaiseksi, jatkaa Koutaniemi.
"Kesken erään illanvieton poika otti minua niskasta kiinni, veti housut pois, käänsi minut seinään päin ja raiskasi. Hän kohteli minua kuin eläintä. Muistan, kuinka katsoin vieressä olevaa ystävääni, jota raiskattiin samaan aikaan."
”Suomea pidetään tasa-arvon mallimaana ja silti meillä on tällainen virtahepo olohuoneessa”
Kuinka yleistä seksuaalinen väkivalta on Suomessa?
– Se on erittäin yleistä. Ja pitää ottaa huomioon, että 90 prosenttia näistä tapauksista ei tule viranomaisten tietoon. Raiskaus on rikoksista vähiten raportoitu. Tiedossa olevista tapauksista voidaan puhua jäävuoren huipusta, sanoo Koutaniemi.
– Amnestyn mukaan Suomessa 50 000 naista joutuu seksuaalisen väkivallan uhriksi vuosittain. Se on lukuna järkyttävä määrä. Lukua voi suhteuttaa vaikka niin, että Kotkan kokoisen kaupungin kaikki ihmiset joutuisivat seksuaalisen väkivallan uhriksi, toteaa Leinonen.
– Suomea pidetään tasa-arvon mallimaana ja silti meillä on tällainen virtahepo olohuoneessa, toteaa Koutaniemi.
”Oikeusistuin raiskaa heidät uudestaan”
Tässä ote kirjan grafiikasta: Seksuaalisen väkivallan uhreja on Suomessa vuodessa noin 50 000. Poliisille ilmoitettuja raiskauksia kirjattiin viime vuonna 1450. Niistä syyttäjä nosti syytteen 439 tapauksessa. Tuomioita tammikuun loppuun mennessä oli 105 kappaletta.
Prosessi voi olla jo valmiiksi rikotulle uhrille traumatisoiva.
– Moni uhri, joka on mennyt rikosprosessiin, ja mennyt oikeuteen asti, puhuu siitä, että se oli uusi raiskaus. Oikeusistuin raiskaa heidät uudestaan. Se on hyvin traumatisoivaa uhrille, toteaa Leinonen.
– Kuinka selviytyjää väheksyvä, aliarvioiva ja häpäisevä koko oikeusistunto voi olla? Siellä ei pidetä kiinni siitä, että esimerkiksi selviytyjä ja tekijä eivät joutuisi enää samaan hissiin yhdessä, Koutaniemi kertoo.
"Kaikkein pahimmalta tuntui syyttäjältä tullut kirje, ettei ole mitään aihetta nostaa syytettä. Ne paperit veivät siihen tilaan, ettei minulla ole mitään ihmisarvoa."
”Tuntui todella pahalta, kun kuulin rikoksen vanhentuneen”
Moni jättääkin ilmoittamatta poliisille raiskauksen jälkeen.
– Uhrit eivät uskalla mennä sinne, koska he eivät jaksa sitä prosessia. Mikä on viranomaisten asenne näihin rikoksiin, kun kysytään, että olitko humalassa ja oliko sinulla minihame? pohtii Leinonen.
He, jotka haluaisivat ilmoittaa teoista, eivät välttämättä enää pysty tekemään sitä.
– Jokainen näistä, joka on kirjassa lapsena seksuaalista hyväksikäyttöä, olisivat nyt valmiita tekemään ilmoituksen ja saamaan ihmisen vastuuseen teoistaan, mutta se on turhaa, koska teko on vanhentunut. Olisi tärkeää, että törkeät rikokset eivät vanhenisi 20 vuodessa. Kun ihminen on tarpeeksi vahva asian käsittelyyn, se on myöhäistä. Se on hirveä asia näille ihmisille, Leinonen sanoo.
”Väkivalta kaikuu jokapäiväisessä elämässä”
Kirja on poikkeuksellinen. Sen lisäksi, että osa uhreista kertoo järkyttävistä tapahtumista omilla nimillään ja kasvoillaan, kirja ei tyydy kertomaan pelkästään traagisista teoista.
– Ei voida puhua väkivallasta vaan väkivaltana, silloin kun raiskaus on tapahtunut. Vaan nimenomaan pitää puhua siitä, kuinka se väkivalta kaikuu jokapäiväisessä elämässä sen jälkeen, Koutaniemi kertoo.
"Uskon siihen, että me, jotka olemme kokeneet jotain tuollaista, syytämme kokemastamme itseämme. Olen miettinyt sitä paljon, mistä se ajatus oikein tulee."
Kirjassa uhrit käyvät läpi sitä, millä tavalla seksuaalinen väkivalta on vaikuttanut heidän elämäänsä, esimerkiksi mielenterveyteen.
– Jokaisella kirjan henkilöllä on ollut itsetuhoisia ajatuksia, Leinonen kiteyttää.
"On järkyttävää, kuinka liki seitsemän vuosikymmentä sitten tapahtunut vaikuttaa vieläkin."
Seksuaalirikoksen uhrit kantavat rikosta jopa koko loppuelämänsä ajan. Teot heijastuvat arkipäivään, esimerkiksi talouteen.
– Tämä rikos vie ihmisiltä luottamuksen tulevaisuuteen, itsekunnioituksen ja ihmisarvon. Ei pysty esimerkiksi palaamaan takaisin töihin. Ei vaan pysty. Ja se näkyy koko perheen elämässä. Ei pysty lapsilleen sellaista tulevaisuutta, sellaista arkea, jota haluaisi, koska se ei ole taloudellisesti mahdollista, Leinonen sanoo.
"Raiskaajat veivät naiseuteni ja itsekunnioitukseni. Sekä ihmisarvoni. En ole koskaan kokenut olevani yhtä arvokas kuin muut."
– Nämä taloudelliset vaikutukset ovat asia, joista ei olla oikeastaan lainkaan vielä keskusteltu. Häpeän ja stigman luoma syyllisyys voi olla omanarvontuntoon sillä tavalla vaikuttava asia, että koko identiteetti rakentuu yksittäisen teon perusteella, arvioi Koutaniemi.
Tekijät: Viihdeteollisuus ylläpitää pinnallista kuvaa seksuaalisesta väkivallasta
"Olen ollut useamman kerran masentunut. Se on ehkä pahin seuraus tästä kaikesta. Se vie elämästä voimat."
Leinonen ja Koutaniemi pitävät ongelmallisena sitä, että viihdeteollisuudessa, muun muassa rikossarjoissa ja elokuvissa, "raiskauksiin suhtaudutaan kevyesti ja pintapuolisesti".
– Haastatellaan esimerkiksi raiskauksesta selvinnyttä naista. Kohtauksessa kerrotaan, että hän itkee ja on järkyttynyt eikä ikinä palata siihen, mitä naisella tapahtuu sen jälkeen. Meidän pitää saada jokapäiväistä keskustelua siitä, mitkä ovat ne vaikutukset koko yhteiskunnalle ja kuinka naisen elämään väkivalta heijastuu kaikille elämän osa-alueille, Koutaniemi arvioi.
"Yksi järkyttävimmistä muistoista on se, kun tytär oli sylissäni ja oksentaa harmaata, tapettiliisterin kaltaista ainetta olkapäälleni. Ymmärsin vasta myöhemmin, mikä erite on kyseessä, mutten halunnut uskoa sitä. Ajatus oli liian musertava."
Leinosen mukaan kuvaa seksuaalisen väkivallan uhreista pitäisi laajentaa vastaamaan todellisuutta.
– Raiskauksen uhrit näytetään mieleltään niin järkkyneinä, että he mahdollisesti tekevät muillekin ihmisille pahoja asioita. Ei se elämä sitä ole. Tuolla on todella paljon ihmisiä, jotka elävät asian kanssa päivittäin. He ovat normaaleja perheenäitejä, normaaleja opiskelijoita ja koululaisia, sanoo Leinonen.
– Hiljaisuuden kulttuuri tukee sitä, että selviytyjä jätetään oman onnensa nojaan eikä häntä auteta, tueta ja kannusteta, Koutaniemi jatkaa.
"Muistan aina, kuinka he uittivat käytettyä kondomia löylykauhassa ja ojensivat sen seuraavan käyttöön."
Lainsäädäntöä uudistetaan
Valtiovallan kabineteissa valmistellaan parhaillaan seksuaalirikoslainsäädännön kokonaisuudistusta. Asiaa käsittelevä työryhmä asetettiin jo viime hallituskaudella ministeri Antti Häkkäsen toimesta ja sen toimikausi päättyy toukokuussa.
Uudistuksen lähtökohtina ovat koskemattomuus ja seksuaalinen itsemääräämisoikeus. Rikoslain raiskausmääritelmää on tarkoitus muuttaa suostumuksen puutteeseen perustuvaksi – oikeusturvasta huolehtien.
– Raiskauslainsäädäntö pitää muuttaa suostumusperustaiseksi. Silloin vastuu siirtyy yksiselitteisesti tekijälle. Nyt uhri joutuu selittämään, että oliko käytetty väkivaltaa tai oliko väkivallan uhkaa. Jos suostumusta seksiin ei ollut, silloin teko on raiskaus, vaatii Leinonen.
Rakkaus kantaa
Kirja kertoo selviytymisestä. Pitkistä kivuliaista poluista kohti valonkajoa. Löytyykö uhrien kesken sellaista yhdistävää asiaa, joka on auttanut matkalla kohti ehjempää kehoa ja mieltä?
– Lähimmäisenrakkaus, sanoo Leinonen.
– Joko se on jo elämässä olevaa rakkautta, joka on pelastanut heidät, tai unelma siitä. Jokainen heistä on saanut apua. Heillä on ollut ihmisiä, joille he ovat saaneet jakaa tarinansa ja heitä on kuultu, tukee Koutaniemi.
Erään uhrin sanoin:
"Kuitenkin, olen tässä ja elän!"