Pirates of the Caribbean: Maailman laidalla

Kolmaskaan kerta ei kerro perimmäistä totuutta Karibian merirosvojen hurjista seikkailuista. Ei sinnepäinkään, sillä neljättä elokuvaa aletaan pedata jo hyvissä ajoin ennen lopputekstejä. Puuduttavan, lähes kolmituntisen istunnon jälkeen ajatus uudesta jatko-osasta tuskin synnyttää ihmeempiä ilonpurkauksia.

Pirates of the Caribbean: Maailman laidalla (2007) jatkaa siitä, mihin kakkososassa jäätiin. Kuolleen miehen kirstu (2006) onkin syytä palauttaa tuoreeseen muistiin ennen uutuusleffan katselua. Maailman laidalla ei nimittäin pärjää alkuunkaan itsenäisenä kokonaisuutena, vaan sen tapahtumia voi ymmärtää vain kahden edellisen seikkailun perusteella. Tästä syystä voikin täydellä syyllä ounastella, ettei uutuus onnistu ainakaan uusia faneja voittamaan puolelleen.

Entisissä ystävissä saattaa silti olla enemmän kuin tarpeeksi – ainakin mitä tulee katsomojen täyttämiseen ja entisten lippuennätysten lyömiseen. Tuottaja Jerry Bruckheimer ja ohjaaja Gore Verbinski ovat tuunanneet piraattitarun uusimman ilmentymän nimenomaan massoja miellyttävään muotoon. Käytännössä tämä on tarkoittanut toimintajaksojen välisten suvantokohtien entistä rankempaa minimointia. Lopputulokseksi on saatu lähes katkeamaton action-pötkö, jota hatarasti koossapitävistä juonikiemuroista ei ota erkkikään selvää. Edes näyttelijät eivät tunnu pysyvän höperön tarinan perässä.

Tapahtumat pähkinänkuoressa: Elizabeth Swann (Keira Knightley) ja Will Turner (Orlando Bloom) liittoutuvat yhteen kapteeni Barbossan (Geoffrey Rush) kanssa tähtäimenään vapauttaa Jack Sparrow (Johnny Depp) lonkeronaamaisen Davy Jonesin ansasta. Operaatio edellyttää rajua reissua tuonpuoleiseen ja takaisin. Vaarat vaanivat myös tuonelan tällä puolen, sillä piraatit saavat tuta sekä kieron lordi Beckettin (Tom Hollander) vainon että kiinalaisen merirosvon (Chow Yun-Fat) metkut.

Valonpilkahdukset ovat vähissä heikon käsikirjoituksen horjuttaessa tarinan uskottavuutta mennen tullen. Riemukkaimmista hetkistä vastaa jälleen Johnny Deppin charmikas renttuilu velmuna kapteeni-Jackina. Hauskan lisän leffaan antaa myös Jackin kohtaaminen isäänsä esittävän Rollari-legenda Keith Richardsin kanssa. Erityisen muistettava on kohtaus, jossa Ahdin aittaan vangittu Sparrow käskyttää omaa klooniarmeijaansa aavikolla ajelehtivan laivan kannella. Tyylillisesti Terry Gilliamin filmaattisia hallusinaatioita muistuttava hauska jakso ei kuitenkaan sovi muun elokuvan yhteyteen.

Vaikka miekat viuhuvat komeasti ja efektit ovat huiman näyttäviä, ei aikuinen katsoja jaksa millään seurata loputtomalta tuntuvaa melskausta. Väsyttävältä kuulostaa myös Hans Zimmerin mahtipontinen ääniraita, jonka vyörytyksissä ei ole juuri mitään omaperäistä. Luotokohtauksessa kuultava musiikki on kiusallisen suoraa lainaa legendaariselta Ennio Morriconelta – vai pitäisikö moista apinointia pitää tietoisena kunnianosoituksena suurelle mestarille?

Teksti: Outi Heiskanen