Petteri Sihvonen: Nuorten Leijonien syvä pelivalmius petti Kanadaa vastaan – somehuutelijat väärillä jäljillä

Osassa suomalaisen jääkiekkoilun asiantuntijoissa ja lajin ystävissä uinuu lievä hallitsematon vastajännärin haamu, joka aktivoituu tai on aktivoitumaisillaan aina, kun Leijonat tai Nuoret Leijonat tai suomalainen seurajoukkue kokee edes yhden tappion tai useampia tappioita jossakin turnauksessa.

LUE MYÖS: "Ei se kai ketään yllätä" – tässä Nuoret Leijonat epäonnistui selkeiten Kanadaa vastaan

Vastajännäreille muun yhdistävä tekijä on pohjoisamerikkalaisen jääkiekkoilun ihailu, ja on heissä myös ripaus ruotsalaisen lätkän fania.

Sain eilen yöllä ja tänään aamulla niin silmiini kuin korviini enemmän tai vähemmän eri vastajännäreiden spontaaneja kommentteja, kun Kanada antoi Nuorille Leijonille kunnon karttukylvyn maalein 6-3 Edmontonissa nuorten MM-turnauksessa.

Kommenteissa ihailtiin kanadalaisten kaksinkamppailuvoimaa. Ihmeteltiin, kuten usein viime vuosina vastaavissa tilanteissa on ihmetelty, että Nuorten Leijonien pelaajat pelaavat sentään SM-liigassa aikuisten lätkää, että eikö sen pitäisi merkitä jäällä sitä tai tätä junioripelejä pelaavia vastaan. Oltiin tohkeissaan siitä, miten nopeasti kanadalaiset kääntävät peliään. Ja huippu tällä kertaa oli, kun suomalaisia nuoria pelaajia kehotettiin nostelemaan enemmän puntteja salilla, koska verrattuna kanadalaiseen ikätoveriin, kuulemma, suomalainen pelaaja on niin kovin heikko.

En saata myöskään unohtaa, miten pohjoisamerikkalaista lätkää kehuttiin maasta taivaisiin viime keväänä miesten MM-finaalin ensimmäisellä erätauolla, kun näytti, että kanadalaiset kuittaavat heittämällä kultamitalit. No, ääni kellossa muuttui sitten taas, kun Sakari Manninen kihautti MM-kultaa jatkoerämaalillaan Tampereen Nokia Arenassa.

Tämä ei ole mitään uutta. Meillä pinnan alla kytee vähintäänkin sellainen suopalo jääkiekkoilussamme. Tunnekylläiset pelit paljastavat paitsi valmentajansa ja pelaajansa, mutta etenkin myös asiantuntijansa sekä lajin ystävien ja kannattajien aidon karvan.

En kuitenkaan tulkitse siten, että meillä olisi kovinkaan paljon sellaista väkeä, jolla peräti käsi puristuu housuntaskussa nyrkkiin, kun he kuulevat sanat: Meidän peli. Niin hurja se oppositio ei sentään ole. Ja, toisaalta, pysyäkseen elinvoimaisena ja voittavana toki suomalainen jääkiekkoilu tarvitsee kriittistä keskustelua vaiheilleen.

Kriittisyyttä tarvitaan muun muassa siksi, että kyse on huippu-urheilusta, jossa myös vastustajat tekevät päivästä toiseen hartiavoimin töitä ohittaakseen Suomen lätkässä. Emme voi jäädä lekottelemaan valtaamiimme asemiin.

Esimerkki vastustajan kehittymisestä on muun muassa eilinen Kanadan nuorten maajoukkue. Sen sijaan että ihailisimme vanhalta pohjalta kanadalaisten kaksinkamppailuvoimaa sinänsä, olisi tullut huomata, että kanadalaisten kamppailuvalmiutta ja -voimaa lisäsi kosolti se, miten hyvällä rakenteella ja rytmillä Kanada pelasi. Miltä etäisyyksiltä ja mistä vauhdeista ja minkälaisten hyökkäysten ja puolustusten rakenteiden pohjalta kanadalaiset pääsivät kamppailuihin kiinni.

Olisin kernaasti noukkinut suuriin korviini puheita, joissa olisi huomautettu, että Kanada pelasi, hieman laskutavasta riippuen, vähintäänkin saman määrän, mutta mieluummin enemmän kenttätasapainoisia rintamahyökkäyksiä kuin Suomi. Siltä pohjalta on kanadalaisen hyvä kamppailla! Sanoisin, että ennen kuin lähetämme omat poikamme punttisalille, kannattaa meidän ensin pistää kuntoon se, missä olemme maailmaan parhaita: taktinen peli ja yhteistyön jääkiekko.

Nuorten Leijonien pelivalmius

Fakta on, että eilisen kovan ottelun aivan alun pelin virtausta hallitsi lievästi Suomi. Siinä mielessä Antti Pennasen Nuorten Leijonien pelivalmius oli erinomaista luokkaa. Käyttäisin tässä yhteydessä ilmaisua, että pintapuolinen pelivalmius oli hyvä. Ilman hyvää pintapuolista pelivalmiutta tasaista lätkämatsia on liki mahdoton voittaa.

Toinen luokka on syvempi pelivalmius. Sitä tällä erää Nuorilla Leijonilla ei ollut riittävästi. Syvä pelivalmius on sellaista valmiutta, jossa pelaajilla on mielessään selvät yhteiset toimintamallit maksimaalisia kuviteltavissa olevia luvassa olevia pelivaikeuksia ja -haasteita vastaan, jotka kovemmanpuoleinen vastustaja aiheuttaa. Joskus niitä haasteita aiheuttaa jopa itse peli ja sen lainalaisuudet ja jopa sen varaamat sattumat, kuten tällä erää vastustajan tekemä avausmaali ja siitä seuraava vastustajan nouseva itseluottamus ja sitä mukaa kohoava kyky pelata, kuten Kanada viljalti pelasi, voimakkaasti paineistaen.

Tuota tuossa edellä kuvaamaani kanadalaisten haltuun saamaansa/ottamaansa pelietua Nuorilla Leijonilla ei ollut tällä kertaa valmiutta haastaa omin toimin takaisin itselleen. Kanada meni menojaan.

En pane asiaa päävalmentaja Antti Pennasen piikkiin, tätä samaa on käynyt myös Jukka Jaloselle, Kari Jaloselle, Erkka Westerlundille ja Raimo Summaselle (tärkeimpiä koutseja mainitakseni), ettei Pennanen kyennyt ikään ensin itse kuvittelemaan pahinta skenaariota Kanada-peliin, luomaan omassa päässään sitä vastaan lääkettä ja ennen muuta kuvailemaan ja siirtämään mahdollisia tarvittavia ratkaisumalleja pelaajiensa tietoisuuteen ja toimintaan jäällä.

Että pojat hei, ei hätää, jos ja kun käy pahin, me toimimme, tapahtui mitä tapahtui, näin ja näin. Eli kun ne höökivät päälle hurjaakin hurjemmin, me vain nautimme siitä, että ne pelaavat hieman jopa tyhmällä riskillä, ja tulemme näin ja näin sijoittuen ja syöttäen paineen alta pois.

Tuota syvää valmiutta vastata Kanadan luomaan pelihaasteeseen Nuorilla Leijonilla ei ollut. Ei ollut vielä! Ehkä jatkossa on…

Pääsen siihen, missä me suomalaiset lätkäjätkät ja -mimmit olemme maailman parhaita: turnauspelaamisessa ja -valmentamisessa.

Jos Pennanen ei saanutkaan pelaajiinsa syvää pelivalmiutta eiliseksi, hän tekee sen vuoren varmasti sitten, jos Nuoret Leijonat vielä käsillä olevassa turnauksessa kohtaa Kanadan uudestaan. Avainasemassa tässä asiassa on pelivideo eilisestä Suomen ja Kanadan ottelusta. Uskallan ennustaa, että jos Suomi vielä kohtaa Kanadan, siitä tulee todella tiukka maalin peli suuntaansa, koska siihen matsiin Nuorten Leijonien syvä pelivalmius on oleva huomattavasti korkeampaa luokkaa.

Siinä mahdollisessa toisessa Kanada-pelissä sitten Suomi pelaa ensin itsensä hetkeksi paineen alta ulos pakin jalalla tai reverse-syötöllä, josta toinen puolustaja liikahtaa terävästi jalalla. Samalla laiturit hakevat paljon alempaa, että on mahdollista pelata pakkien ensimmäisten tekojen jälkeen tarvittaessa kiekottelu tai jopa ”rondo” vastustajan kustannuksella syöttäen eri suuntiin. Lisäksi sitten luultavasti osataan käyttää myös kosolti nopeaa lyhyttä pakki-sentteri-syöttöä keskustaan, jossa näytti eilen olevan tilaa. Ja jäihän varastoon vielä melkein kokonaan käyttämättä syöttöhämäys painolliselle puolelle, ja siitä sittenkin pakin kiskaisu painottoman puolen ränniin. Viimeksi mainittu on eräs syöttö, jolla Pennasen HPK juhli keväällä 2019 mestaruutta.

Käyttämättömiä konsteja jäi Nuorilta Leijonilta vaikka ja kuinka! Suoraan sanoen minulla jäi välillä olo, että jättikö Pennanen tahallaan Kanadaa hämätäkseen osan repertoaaria piiloon. No, ehkä ei sittenkään.

Ongelmia yksilö- ja viisikkotasolla

Huomautan kuitenkin, että Antti Pennasen pelikirjan toteutumisen haasteet ovat tällä erää tässä turnauksessa normaalia hankalampia, koska melko poikkeuksellisella tavalla joukkueen liian monet avainyksilöt ovat vaikeuksissa toteuttaa Nuorten Leijonien Meidän peliin perustuvaa pelitapaa.

Onhan se tavatonta, että joukkueen ykkössentteri ei osaa puolustaa omalla alueella. Tämä pelaaja ajautui viime kaudella seurajoukkueessaan tässä suhteessa aivan väärille raiteille lähinnä kärkkymään vastahyökkäyksiä jopa siitä laiturin paikalta oikeaoppisen puolustamisen sijaan. Sama väärin pelaaminen on jatkunut tässä nuorten turnauksessa.

Joukkueen kapteeni, ykkösketjun vasen laituri, on pudottanut pelien mittaan todella paljon tasoaan. Aivan kuin tämä pelaaja oireilisi sitä, ettei oman hyökkäyskolmikon asiat ole sittenkään mallillaan viidellä viittä vastaan pelattaessa. Vai flunssako tätä pelaajaa vaivaa? Niin on voimatonta.

Ykkösvitjassa viilettää kisoihin vielä kovin nuori pelaaja, joka on kyllä maaginen maalintekijä, mutta tämä kaveri ei kykene pelaamaan luotettavasti peruspeliä. Tähän ruutuun pitäisi mahdollisesti sijoittaa kakkosvitjasta toinen rightin puolen kokeneempi pelaaja.

On myös todella oireellista, että kolmos- ja nelosketjut pystyvät viidellä viittä vastaan pelaamaan yltyleensä enemmän pelikirjalätkää kuin ykkös- ja kakkosvitjat. En muista, milloin aiemmin näin olisi ollut suomalaisessa maajoukkueessa. Aikuisten Leijonissakin se troikka-Manninen on aina näyttänyt muille eteen. Nuorissa se esimerkki puuttuu.

Ja, edelleen, Nuorten Leijonien kakkospakki pelaa pohjoisen seurajoukkueessaan huomattavasti paremmin ja rentoutuneemmin kuin nyt Nuorissa Leijonissa. En ihan ymmärrä miksi. Ehkä kyse on siitä, ettei nyt nuorten maajoukkueessa yhteispelaamisen sävelet ole yhtä selvät kuin seurajoukkueessa? Tai sitten vain henkilökohtaiset paineet onnistua nyt ovat liian kovat? Mene, tiedä.

Muuan joukkueen entisistä jopa tähtipelaajien luokkaan kaavailluista pelaajista putosi jo neloskenttään ja pois ylivoimasta. Peli ei kulje. Virheitä sattuu. Mahtaako päävalmentaja Pennanen jo katua, että valitsi tämän pelaajan joukkueeseen?

Eikä voi välttyä uumoilulta, että tämän joukkueen yllä tulee läpi turnauksen leijumaan pieni epäily sen suhteen, että olisiko päävalmentajan sittenkin pitänyt – sanon: olisi pitänyt! – valita mukaan ikäluokan paras maalivahti Joel Blomqvist.

Odotan vesi kielellä, alkavatko määrätyt Nuorten Leijonien yksilöt nostaa pelaamisensa tasoa turnauksen jatkossa, ja vielä enemmän odotan, missä määrin Antti Pennanen saa kaikki pelaajansa pelaamaan yhteen pelikirjan samaa sivua. On kutina, että nuo molemmat saattavat hyvinkin vielä toteutua.

Nuoret Leijonat kohtaa MM-puolivälierässä Saksan. Ottelu pelataan keskiviikkona kello 19 Suomen aikaa.