USA 1998. Ohjaus: Terry Gilliam. Käsikirjoitus: Terry Gilliam, Tony Grisoni, Tod Davies, Alex Cox. Perustuu Hunter S. Thompsonin romaaniin. Kuvaus: Nicola Pecorini. Leikkaus: Lesley Walker. Lavastus: Alex MacDowell. Tuotanto: Laila Nabulsi, Patrick Cassavetti, Stephen Nemeth. Käsikirjoitus: Johnny Depp, Benicio Del Toro, Tobey Maguire, Christina Ricci, Gary Busey, Christina Ricci, Lyle Lovett, Flea, Cameron Diaz, Ellen Barkin, Harry Dean Stanton. Kesto: 119 min.
Terry Gilliam on kuin onkin oikea mies revittämään valkokankaalle Hunter S. Thompsonin huumehörhöilykirjan Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa. Gilliamilla on vankka menneisyys omalaatusista komedioista aina Monty Pythonin hullun maailman kautta Braziliin ja Fisher Kingiin. Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa ont äynnä dynaamista huumetoimintaa vailla se kummempia juonellisia kommervenkkejä tai alleviivailtuja moraali- tai muitakaan kannanottoja. En tiedä missaako Gilliamin kangastus Thompsonin kirjan pointin, mutta niin pirun hauska leffa on, että sen tekisi mieli katsoa heti uudelleen.
Eletään 70-luvun alkua ja Johnny Depp esittää Raoul Dukea, huumeisiin narahtanutta toimittajaa, jonka yltiöasiallisen monologin säestämänä lähdetään juttumatkalle moottoripyöräkisoihin(!) Las Vegasiin. Matkalle mukaan tulee Duken uskollinen lakimies Dr. Gonzo (Del Toro) sekä avoautollinen alkoholia ja huumeita meskaliinista eetteriin ja kokaiiniin. Tässä on lähtökohdat parituntiselle leffatripille, jossa tavataan muun muassa Barbra Streisandin portretteja maalaava teini (Ricci), pannaan pari hotellihuonetta remonttiin tavalla, josta The Whokin olisi ylpeä, sekä vedetään eetteriä amerikanlipusta asiallisen selostuksen ryydittämänä.
Mikäli Sodankylän leffafestareilla vierailleeseen Gilliamiin on uskomista tekijöilläkin oli hauskaa Thompsonin seikkailuja kankaalle loihtiessaan. Gilliam kertoi käsikirjoitustiimin pitäneen kirjan dialogin koskemattomana, vain siirrelleensä kohtauksia paikasta toiseen. Gilliam ansaitsee myös ohjauksestaan täyden tunnustuksen. Syväterävä laajakulmakuva vangitsee upeasti kahjoontuneen kaksikon riemulliset römellykset. Komiikka on välillä jopa piinaavan hullunkurista Del Toron Gonzon raivotessa taustalla pitkin hotellihuonetta ja Deppin Duken inistessä etualalla pyyhe päässä huumeen vasaraniskua.
Kuten sanottu leffa ei ota kantaa sen enempää huumeongelmaan kuin Vietnamin sotaankaan, mihin Thompsonin kirjan on väitetyn tarttuneen. Jos leffan alavirtauksia aletaan kaivamaan niin helposti on löydettävissä ainakin pitkään Englannissa työskennelleen Gilliamin haistatuksen jenkkilän auvoudelle huumehemmojen impatessa eetteriä pienoislipusta ja vetäen repaleista tähtirättiä autonsa perässä.
Gilliamin mahtavan, koomisesti tarkan ohjauksen lisäksi leffan vievät historiaan kerrassaan upea pääosakaksikko. Johnny Depp on sisäistänyt itsestään Thompsonista lähteneen tyypin, joka klenkkaa kiikkerillä laihoilla jaloillaan kaljupäisenä, huumeella käyvänä satiirikkona. Depp elää rooliaan hienosti vailla liikaa yritystä. Benicio Del Toro on puolestaan ylipainoisena sikailevana ökylakimiehenä kuin advokaatti suoraan helvetin lakituvista. Oksentelu ja römyäminen sopii tämän miehen habitukseen kuin valettu. Nauraminen on jo puoliksi silkkaa vahingoniloa katsellessa äijien purjehtivan eetteripäissään sisään portsarien täplittämään oviaukkoon.
Terry Gilliam on vaatimaton elokuvantekijä, joka ei ainakaan puheillaan estetisoi tai ylidramatisoi teoksiaan. Mies pitää elokuvista ja haluaa tehdä leffoja yleisölle, joka elokuvia haluaa katsoa. Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa on kerrassaan hykerryttävä elokuvatarina, jollaisia ei todellakaan kasva puussa.
Teksti: Jari Rantala