Keskiajan Suomessa järjestettiin kirkkohäitä harvoin. Monet suomalaiset eivät menneet naimisiin, vaan vain kihlautuivat.
Keskiajalla saatettiin avioitua varhain. Tavallisesti mies oli kuitenkin paljon vaimoaan vanhempi, ja olikin tavallista, että nainen ehti elämänsä aikana naimisiin useamman kerran – miehet kun tuppasivat kuolemaan ennen naisia.
Naimisiin pääsi, jos ei ollut kirkonkirouksessa. Kirkko kuitenkin kielsi "sukurutsauksen", eli oman sukulaisen kanssa avioitumisen, seitsemänteen polveen saakka! Avioeron suhteen oltiin tiukkoja – sellaisen sai vain erikoistapauksissa.
Monet suomalaiset eivät menneet naimisiin, vaan vain kihlautuivat. Sekä miehellä että naisella täytyi olla kaksi henkilöä todistamassa kihlausta. Kihlapari eleli kuin aviopari ikään.
Kirkkohäät olivat melko harvinaisia; moni suomalainen avioitui maallisin menoin. Ennen kirkkohäitä pappi kuulutti kolmena peräkkäisenä sunnuntaina parin avioaikeista. Vasta tämän jälkeen vihkiminen oli mahdollista.
"Minä naitan mun tyttäreni sinulle kunniahan
ja emännäksi ja puolelle sänkyä,lukoille ja avaimille ja jokaiselle kolmelle penningille,
kuin te saaneet olette taikka saatte maanpäällisestä,ja jokaiselle sille oikeudelle, kuin ylimaan laki pitääpi,
jonka se Pyhä Eerikki annoi,
Isän nimeen, ja Pojan, ja Pyhän Hengen."– Vihkikaava vuodelta 1442
Keskiajalla vihkimisen suoritti morsiamen isä tai läheinen elossa oleva miessukulainen. Vihkimiselle oli oma rimpsunsa.
Kun vihkiminen oli hoidetu, pariskunta saatettiin aviovuoteeseen ja peiteltiin. Hääyö sinetöi liiton, ja hääyön jälkeisenä aamuna sulhasen piti antaa morsiamelle 1-40 markan arvoinen huomenlahja.
