Äänekoskella biotehtaan työmaan nosturin ohjaksista löytyy Suomen rautaisin mummo.
Sodankyläläinen Leena Vaarala, 71, tekee pitkää päivää Äänekosken biotehtaalla nosturin puikoissa. Ikä ei ole hidastanut hänen menoaan, vaan pikemminkin päinvastoin.
Vaaralan ura työmaa-ajoneuvojen parissa alkoi jo 1970-luvulla puutavaran ajamisella. Nostureiden maailmaan hän siirtyi vuonna 1982 aloittaessaan työt Pekkaniskalla nosturinkuljettajana.
– Se oli kova elämänkoulu, Vaarala sanoo.
Vuonna 2008 Vaarala jäi eläkkeelle ja muutti Etelä-Suomesta takaisin synnynseudulleen Sodankylään. Joutenolo ei kuitenkaan sopinut aktiiviselle naiselle. Vuonna 2011 hän allekirjoitti työsopimuksen nykyisen työnantajansa Havatorin kanssa.
Vaarala kertoo työnkuvaansa kuuluvan muun muassa pienemmän koneen ajamisen sisätiloissa ja palkkikuormien purkua. Lauantaisin hän pääsee ulos isomman Havatorin nosturin puikkoihin, joita työmaalla on kaikkiaan 33 kappaletta.
Lapset ihmettelevät tarmokkaan mummon menoa
Vapaapäiviä aktiiviselle nosturikuskille ei juuri jää.
Arkisin työpäivät kestävät aina iltaan puoli kuuteen saakka ja lauantaisinkin tehdään kahdeksan tunnin työpäiviä. Viikot Vaarala asuu Äänekoskella hotellissa, kotiinsa Sodankylään 700 kilometrin päähän hän matkustaa vain pidempinä pyhinä.
– Helpolla sitä pääsee, kun hotellissa on aamupalat valmiina, päivisin syön ruokalassa eikä tarvitse siivota. Aamuisin olenkin alkanut käymään lenkillä.
– Jaksan erittäin hyvin, enhän minä tätä muuten tekisi. Ei pakota eikä kolota ja pääkin kääntyy kuin lapinpöllöllä. Olen aivan innoissani työstäni.
Vaarala kertoo hänen aikuisten lastensa ja lastenlastensa välillä ihmettelevän mummon menoa.
– Sahasin kolme kuutiota puita ja leikkasin nurmikon, kun saavuin kotiin kahden aikaan torstain vastaisena yönä. Yöunet jäi kyllä vähiin, kun ei Lapissa tule nyt pimeää ensinkään.
Mistä kaikki tarmokkuus sitten kumpuaa?
– En tiedä. Se on varmaan se lappilainen sisukkuus. Siellä olen tuulessa ja tuiskussa kasvanut.
Naisia kaivataan alalle
Vaaralan mukaan miesvaltaisella alalla hänet on otettu hyvin vastaan. Iäkästä rouvashenkilöä ei katsota kieroon, vaan pitkät tuijotukset ovat enemmänkin kunnioittavia.
Pätevistä nosturinkuljettajista on Vaaralan mukaan pulaa. Monikaan alalle kouluttautuvista ei lopulta jää töihin pitkäksi aikaa. Syytä työntekijäkatoon hän ei osaa sen kummemmin arvioida, mutta hän kertoo työn vaativan ainakin tarkkuutta sekä odottelun sietämistä.
– Mutta minä olen aivan oikealla alalla, Vaarala vakuuttaa.
Vaaralalla onkin keinonsa täyttää työajan tyhjät hetket. Kun muut ottavat päiväunet, hän kutoo sukkia ja lapasia.
– Nyt koko Äänekoski on tilannut minulta niin paljon sukkia, että en jouda tekemään niitä kaikkia.
Vaarala on tällä hetkellä Suomen vanhin nosturinkuljettaja. Ainoa nainen hän ei enää ole, mutta naisia voisi hakea alalle hänen puolestaan enemmänkin.
– Kyllä minä sitä vähän ihmettelen, miksei naisia juuri näy. Tämä on ihan sopiva työ myös naisille. Ja naisethan ovat tunnetusti tarkempia, kuin miehet, hän naurahtaa.
Vaaralan tarinan kertoi ensimmäisenä Äänekosken Kaupunkisanomat.