Studio55.fin lukijat kertoivat katuvansa työuralla samaan paikkaan jumittumista jopa vuosikymmeniksi. Osa harmitteli myös ohimenneitä mahdollisuuksia sekä liiallista työntekoa.
Kadun sitä, että olin valitsemassa tuttujani työkavereiksi, sillä kun tuli vaikeat ajat, he kääntyivät minua vastaan ja sain lopputilin, vaikka olin heitä puoltamassa työpaikan saannissa. Kiittämättömyys on maailman palkka. Kaikki kolme, jotka olin valitsemassa, jatkoivat töissä. Vain minä sain potkut.
Lähdin rakentamaan uraani työpaikassa, joka on tunnettu sovinistisuudestaan. 10 vuotta taistelin, mutta sitten vihdoin myönsin itselleni, että kyseisessä työpaikassa en koskaan pääse etenemään kykyjeni mukaisesti. Vaihdoin työtä ja siirryin kokonaan toiselle sektorille. Olen tyytyväinen, nyt pärjään ansioideni mukaisesti ja menestys tulee minulle. Mutta välillä käy mielessä kysymys, mitä olisin voinut olla?
Jämähdin samaan työpaikkaan
Kadun, että olin liian pitkään samassa työpaikassa huonolla palkalla, kun olisin voinut tehdä korkeakoulutusta vastaavaa työtä jossain muualla.
Se, että jäin entiseen työpaikkaani niin pitkäksi aikaa.
Yritin olla työpaikassa, josta jo ensi hetkestä saakka tiesin, etten viihdy siellä. En jatkanut uuden duunipaikan hakua heti ensivaikutelmasta huolimatta, vaan jäin paikkaan katsomaan, voisiko vaikutelmani olla väärä. Ei se ollut, joten haaskasin aikaani ja syytin nuorena vielä jonkin aikaa itseänikin siitä, etten viihtynyt, vaan irtisanoin itseni koeajalla ilman erityisen pätevää syytä.
Jämähdin samaan paikkaan, jossa oli huono työilmapiiri.
Kadun sitä, että olin samalla työnantajalla yli 40 vuotta enkä rohkeasti hakenut uusia haasteita. Vasta eläkkeellä vapaaehtoistyössä olen tutustunut lukuisiin mielenkiintoisiin töihin.
Kadun, että jämähdin nykyiseen työpaikkaani sekä huonosti palkattuun ja aliarvostettua työhöni. Yli viisikymppisenä ei ole enää mahdollisuutta vaihtaa työpaikkaa.
Kadun sitä, etten tehnyt alanvaihdosta aikaisemmin. Viihdyin kyllä entiselläkin alalla, mutta nykyinen on unelma-alani.
Että pysyin ekassa työpaikassa kymmenen vuotta, en saanut työkokemusta, ja sitten tuli 90-luvun lama!
Etten vaihtanut työpaikkaa homeesta huolimatta vaan sairastuin astmaan.
Tein liikaa töitä
Että otin työni liian vakavasti.
Omistauduin työlleni täysin. Olin hektisissä työssä epävarmalla alalla ja kuvittelin, että jään työttömäksi jos alan tehdä lapsia. Niinpä ne jäivät tekemättä. Nyt lapsettomana ja lapsenlapsettomana ei yhtään 60-vuotiaana lohduta, että en ole ollut päivääkään työtön.
Kadun sitä, että tein opiskeluaikana liikaa töitä enkä keskittynyt tarpeeksi opiskeluun. Nyt jumitan samoissa töissä kuin silloin eikä koulutuksesta ole mitään hyötyä.
Tein liikaa töitä.
Joskus nuorena hölmönä tuli tehtyä ylitöitä tai vaikka viikonlopputöitä ilman asiallista korvausta vaikka säännöt oli jo silloin käytössä. Muuta työurassani en kadu vaan kaikki on ihania muistoja.
Kahdesta työpaikasta olen osannut itse itseni irtisanoa, kun meno mennyt liian kovaksi. Liiallinen venyminen, stressi ja tunnollisuus sitten lopulta kostautuivat ja aivoinfarktin osaltaan aiheuttivat. Ja nopea paluu takaisin samaan hullunmyllyyn edesauttoi seuraavankin aivoslaagin saantia. Eli olisi tuostakin oravanpyörästä pitänyt osata ajoissa pois loikata – nyt sitten ollaan poissa työelämän käytöstä kokonaan.
En opiskellut tarpeeksi tai aiemmin
Etten opiskellut enemmän.
Kadun sitä, että minun nuoruudessani opeteltiin konekirjoitusta ja kirjanpitoa käsin. Nyt on tietokoneet ja en ole oppinut käyttämään niitä.
Se harmittaa, etten hankkinut esimieskoulutusta aikaisemmin. Nyt + 50-vuotiaana koulutus on, mutten enää ilmeisesti liian iäkkäänä kelpaa ”opettelemaan” ko. työtä.
En opiskellut matikkaa nuorena yliopistossa enemmän.
Sitä, etten ole kouluttautunut.
Sitä, että en jo nuorena kouluttanut itseäni ammattiin.
Kadun sitä, etten aloittanut akateemisia (johtamisen) opintoja aikaisemmin. Työskentelin kymmeniä vuosia keskiasteen tutkinnolla esimiestehtävissä, joita minulle oli aina tarjottu. Siitä päätellen ilmeisesti olin onnistunut esimiestehtävissä. Kävin toki paljon johtamiseen ja esimiestyöhön liittyviä kursseja työn ohella, mutta vasta parikymmentä vuotta ennen eläkeikää rohkaistuin ja hain esimiestyötäni tukevien yliopisto-opintojen pariin. Aiemmin en ollut uskonut, että selviäisin niistä. Nautin ja olin aivan innoissani opiskelusta työn ohessa ja sain maisterin tutkinnon valmiiksi nopeammin kuin "perusopiskelijat". Koin myös, että opinnoista oli valtavasti hyötyä työssäni. Tutkinto ja opinnot vahvistivat ammatillista itsetuntoani, vaikka välillä olikin raskasta ja ajan käytön kanssa todella haasteita. Nyt näin eläkkeellä taaksepäin katsoen kadun siis sitä, ettei tullut aloitettua opintoja aikaisemmin. Toisaalta – kaikella on aikansa ja parempi myöhään kuin ei ollenkaan.
En tarttunut uusiin haasteisiin
Kaduttaa etten nuorempana lähtenyt töihin ulkomaille. Nyt vanhempana se tuntuu haastavammalta. Harmittaa huono kielitaito, jonka olisi voinut nuorena oppia ulkomailla töissä ollessa.
Kadun ja todella paljon. Minua pyydettiin jäämään rajavartiostoon, puolisoni esti sen koska meillä oli juuri esikoinen syntynyt. Taitaa olla ainoa juttu elämässäni jota oikeastaan kadun suunnattomasti.
Sitä, että en ole hakenut muilta paikkakunnilta oman alan töitä.
Se, etten aikanaan lähtenyt ulkomaille töihin jo nuorempana. Nyt taas harkinnassa.
Etten ole tarpeeksi rohkeasti hakenut uusiin paikkoihin.
Sitä etten valinnut unelmatyötäni, koska silloinen mieheni ei pitänyt kyseisestä alasta.
Olen saanut yhden kerran työpaikan, jota en ottanut tyhmänä vastaan, koska sen hetkinen pomoni pyysi minua jäämään vanhaan paikkaan. Harmittaa!
En ollut rohkeampi
En tuo osaamistani tarpeeksi hyvin esiin.
Sitä, etten vaatinut ylennystä.
Kadun nyt sitä, että minulla ei ole ollut työuraa, enkä ole koskaan ollut rahan perään. Olen aina tehnyt työtä, mistä olen pitänyt ja ollut vain lyhyissä työsuhteissa. En ole koskaan tehnyt työtä rahan takia ja nyt se harmittaa, kun töitä ei olekaan tarjolla ja joudumme elämän vuodesta toiseen köyhyysrajalla.
Kadun sitä, että olin liian kiltti ja suostuin tekemään liikaa töitä. Enpä sitten jaksanutkaan eläkeikään asti.
Olen ollut liian lempeä, enkä ole käyttänyt kyynerpäitäni, olisi kai pitänyt myös osata paremmin mielistellä ja olla ruskeakielinen, mutta miten sellainen ihminen tulee itsensä kanssa toimeen?
Kadun että pidin lukion jälkeen neljä välivuotta. Nyt kun aml-tutkinto on takataskussa niin tuntuu että on kynnys jatkaa yliopistolle koska olen jo kolmekymppinen ja osaamista pitäisi kehittää työelämässä.
Työkokemuksen puutetta.
Sitä kadun, etten tarmokkaammin puolustanut oikeuksiani. Myös sitä, että en vienyt kiusaamista ponnekkaammin eteenpäin ja saattanut kiusaajaa vastuuseen, vaan vaihdoin itse työpaikkaa. Siis rohkeasti pitää puolustaa itseään.
Että en jaksanut taistella vastaan kun minut savustettiin ulos työpaikalta 58-vuotiaana aivan keksittyjen perusteiden valossa.
Kaduttaa, että annoin pomon kusettaa meitä kaikkia ja käyttäytyä huonosti.
Kadun sitä, että olen tuntenut "vain valuvani" eri työtehtäviin naisvaltaisella palvelualalla, missä ei juuri miehiä näy matalapalkkaisuuden ja arvostuksen vähyyden vuoksi. Ajauduin nuorena alalle ja koulutuksiin minne "kaikki maaseudun tytöt" menivät. En erityisesti ole arvostanut alaani enkä ehkä niin itseänikään ja minuun on aina ollut helppo vaikuttaa.
Ei ole suurempaa katumista, mutta jos jotain harmittelen, niin sitä että aloin tosissaan toteuttamaan johtajien ja päälliköiden esittämiä säästötoimia. Olisi ehkä pitänyt olla vaan muodollisesti niitä tekevinään – kun ei se pelastanut kuitenkaan työpaikkoja, vaan yt-neuvotteluja seurasi toisensa jälkeen ja minullekin lopuksi osoitettiin ovea. Eräässä vaiheessa tarjottua päällikön paikkaa en ottanut vastaan, mutta ei se kaduta, kun siinä olisi joutunut ehkä vaikeisiin tilanteisiin ja joutunut tekemään töitä ”niska limassa”.
Kadun tekemiäni pätkätöitä, jotka ei eläkelaskelmassa kerryttänyt eläkettä. Lähdin innolla joka työrupeamaan ja nautin työstä. Kiitos tuli katkerana pettymyksenä, meni vuosia hukkaan töissä, ajatellen eläkkeen määrää. Lapsien lomat meni töissä, ei ollut mahdollisuutta matkustaa, eikä ole nytkään köyhyysrajalla eläen.