Luonnontieteellisessä museossa on valjastettu käyttöön kuoriaiskolonnat puhdistamaan kokoelmiin tulevia elämiä.
– Kuoriaisten ja niiden toukkien tehtävänä on syödä eläinten raadot puhtaaksi. Tämä tapa on yleinen eläinmuseoissa, sanoo tutkija Henry Pihlström Viikin laitokselta.
Museon kellarin vihoviimeisessä kolkassa on dermestaariot eli kuoriaiskolonnat tekevät työtään suljetussa huoneessa, jossa ne on suljettu muovisiin laatikoihin puhdistettavien raatojen kanssa.
– Haluamme, että ne myös pysyvät täällä. Ne ovat ahkeria ja tehokkaita työssään. Jos raatoja ei ole tarpeeksi, niin ne pidetään tyytyväisenä kissanruualla. Tässä on melko puhtaaksi syöty rastaan luuranko, kertoo kuraattori Janne Granroth Luonnontieteellisestä keskusmuseosta.
Kuoriaisten karvaiset madot muuttuvat täysikasvuisena mustaksi kuoriaiseksi.
– Madot luovat nahkansa muistaakseni kuusi kertaa ja aikuistuessaan ne koteloituvat. Tämä kuoriainen, mitä käytämme on vuotakuoriainen, sanoo Granroth.
Viime kuukausien aikana Luonnontieteellisen museon eksoottisten eläinten osastolla on käynyt kuhina, kun museon satoja vuosia vanhan kokoelman luurankoja on tutkittu isolla ryhmällä.
Monet luurangoista ovat peräisin 1800-luvulta, ja ne ovat päätyneet museoon mitä ihmeellisimmillä tavoilla. Niitä on ostettu eläinkauppiailta, vaihdettu museoiden kesken tai saatu jopa lahjoituksina metsästäjiltä.
– Meidän kokoelmissa on iso joukko afrikkalaisia eläimiä, jotka on tänne lahjoittanut taidemaalarina tunnettu Akseli Gallen-Kallela. Hän vietti aikaa Afrikassa, jossa hän ampui valtavan määrän riistaeläimiä, kuten antilooppeja. Nämä eläimet ja nahat hän lahjoitti museolle, kertoo Pihlström.
Pihlströmin mukaan Korkeasaaren kuolleet eläimet kartuttavat kokoelmia jatkuvasti.
Pihlström kertoo, että he saivat äskettäin lahjoituksena eräältä leskeltä hänen miehensä villieläinten sarvikokoelman.
– Nyt nämä sarvet ja Gallen-Kallelan meille lahjoittamat sarvet ovat nähtävissä museon kahvilassa, sanoo Granroth.
Kaikissa luurangoista ei ole ollut tiedossa tarkkaa lajia tai sukupuolta – kuukausien salapoliisityön, mittauksien ja tieteellisen kirjallisuuden avulla on vihdoin onnistuttu saamaan päivänvaloon lisää tietoja ikivanhoista luista, jotka kertovat omaa tarinaansa menneistä ajoista.
