Ukrainalaisen Vitaliy Mizinin perheellä oli paljon tulevaisuudensuunnitelmia, jotka lensivät viime keväänä hetkessä romukoppaan. Nyt uutta elämää harjoitellaan Suomessa.
Sietämätön kipu. Se on jäänyt päällimmäisenä mieleen viime toukokuun yöstä, kun 29-vuotiaan Vitaliy Mizinin kouluttama sotilasyksikkö jäi Ukrainassa loukkuun palavaan rakennukseen.
17. toukokuuta 2022 hiljattain perustettu sotilasyksikkö, jonka armeijan upseerina Mizin työskenteli, oli yöllä nukkumassa, kun rakennukseen osui pommi. Osa rakennuksesta sortui ja syttyi palamaan.
– Uloskäynti oli tukossa ja tajusin jääneeni loukkuun. Yritin löytää paikan, jossa pystyisin hengittämään. Paloin elävältä. Piti vain istua ja odottaa apua, kestää sitä kipua, kun tuli poltti ihoa, Mizin muistelee lähes vuoden takaista kauhujen yötä.
Jossain vaiheessa Mizin tajusi, että hänen oikea kätensä on täysin tunnoton ja toimintakyvytön.
Hän kertoo ottaneensa oikean kätensä vasempaan käteen ja lyöneensä sillä palavia esineitä pois tieltään.
Aika pysähtyi. Oli vain odotettava, kestettävä, kärsittävä ja pyrittävä löytämään hengitysaukko. Piti uskoa, että apua on tulossa.
– Kun minut alettiin vihdoin kaivaa raunioista, uskoin muun kroppani olevan kunnossa ja ajattelin menettäväni vain oikean käteni. Kerroin pelastajille vaimoni puhelinnumeron ja komppaniani nimen. Sitten pimeni, Mizin sanoo.
Siirto Suomeen pelasti
Vitaliyn vaimo Juliya Mizina, 31, pääsi teho-osastolle katsomaan pahoja palovammoja saanutta miestään, kun tämä tuli tajuihinsa viiden päivän päästä.
– Rauhoittelin häntä ja varovasti selitin, mitä oli tapahtunut. Kyselin, miten hän nyt voi. Tilanne oli kamala, Mizina sanoo.
Vitaliy ei aluksi pystynyt puhumaan, mutta viestitti silmillään, että haluaa vaimonsa ottavan valokuvan hänestä.
– Hän pyysi minua ottamaan itsestään valokuvan ja minä otin. Silloin hän näki itse kaiken, Juliya Mizina sanoo hiljaa.
Lue myös: Ukrainalaista sotilasta hoidetaan sairaalassa Espoossa
2:38
Katso video: Näin Juliya Mizina kertoi viime heinäkuussa MTV Uutisille perheen tilanteesta.
Oikean käden lisäksi myös oikea jalka jouduttiin lopulta amputoimaan. Aluksi kättä ei oltu amputoitu kokonaan, mutta sitten lääkärit päättivät amputoida myös olkapään ja lapaluun, koska olkavarren kudos oli jo kuollutta ja Vitaliyn tila oli erittäin vakava. Verenmyrkytys uhkasi.
Lopulta ukrainalaislääkärit päättivät lähettää miehen Suomeen saamaan parasta mahdollista hoitoa, jota sodan keskellä oleva Ukraina ei pystynyt tarjoamaan. Apua Suomeen pääsemisessä Mizinin perhe sai muun muassa Ukrainan puolustusministeriöltä.
Mizinille tehtiin vielä Ukrainassa ihonsiirtoja, jotta hänen tilansa olisi tarpeeksi vakaa lentämiseen. Viime heinäkuussa sodassa loukkaantunut Mizin saapui kriittisessä tilassa hoitoon Espoon Jorvin sairaalaan. Vaimo Juliya sekä lapset Ivan, 8, ja Danilo, 1, seurasivat perässä kaksi viikkoa myöhemmin.
– En tiennyt Suomesta juuri muuta kuin Lapin, Mizin kertoo nyt, perheen Uudellamaalla sijaitsevassa vuokra-asunnossa.
Perhe sanoo olevansa erittäin kiitollinen Suomen terveydenhuollolle, joka on ollut heidän mukaansa erinomainen.
– Ukrainassa tehtiin amputaatiot, mutta Suomessa pelastettiin hänen henkensä. Vitaliy kirjaimellisesti autettiin täällä takaisin "jaloilleen", Juliya Mizina sanoo.
0:58
Katso video: Näin Vitaliy Mizinin kuntoutus Suomessa etenee. Hän kävelee jo proteesijalan avulla.
Ikuinen sotairokeesi
Viime heinäkuusta on tultu pitkä ja kivinen tie toipumiseen. Mizinille on tehty Espoossa paljon leikkauksia sekä ihonsiirtoja. Toipuminen on kesken, ja esimerkiksi oikeaan olkapäähän joudutaan tekemään vielä leikkaus Suomessa, koska se on luutunut väärin. Tasapainon ja koordinaation kanssa on edelleen ongelmia.
Fysioterapian ja kuntoutuksen avulla Mizin on opetellut pikkuhiljaa istumista ja kävelyä.
Jalkaproteesilla kävelyä Mizin alkoi harjoitella viime joulukuussa ja nyt se sujuu jo kohtalaisen hyvin.
– Oikea korvani on selvinnyt tulipalosta kuin ihmeen kaupalla. Myös näköni on onneksi säilynyt hyvänä molemmissa silmissä, ja kuulokin pelittää. Minulla on muuten nykyään ikuinen sotairokeesi, kun pään iho on toiselta puolelta palanut eivätkä hiukset kasva siinä. Tärkeintä on tietenkin se, että selvisin hengissä, mies sanoo.
Hän ei ole katkera tai surkuttele kohtaloaan. Eteenpäin mennään, ja positiivinen asenne näkyy vahvasti Mizinin perheen arjessa. Oikeakätisenä Mizinin on pitänyt myös opetella kirjoittamaan vasemmalla kädellä. Käsiala näyttää jo oikein hyvältä ja selkeältä.
Vitalyi Mizin on opetellut valtavasti uusia asioita. Hän harrastaa rannekorujen punomista yhdellä kädellä ja myy niitä sosiaalisessa mediassa. Suurin osa koruista on sinikeltaisia Ukrainan lipun väreissä, mutta joukossa on myös esimerkiksi Suomen lipun värejä.
Sydän Ukrainassa
Keski-Ukrainasta Tšerkasin kaupungista kotoisin oleva Mizinin perhe eli ennen sotaa aivan tavallista elämää, haaveili ja suunnitteli tulevaisuutta. Vitaliy työskenteli taksinkuljettajana ja teki lisäksi huonekaluja.
Käsistään kätevän miehen haaveissa oli muun muassa rakentaa perheelleen talo.
– Mutta naps, ja yhdessä hetkessä suunnitelmat romuttuivat. Se paperi, johon kirjoitin suunnitelmiani, lensi romukoppaan ja piti ottaa elämän varasuunnitelma käyttöön, perheenisä sanoo.
Tällä hetkellä perheen Ivan-esikoinen käy Suomessa toista luokkaa ja 1-vuotias Danilo kyläilee usein naapurissa asuvan mumminsa luona. Mummi saapui viime heinäkuussa perheen mukana Suomeen turvapaikanhakijana.
Vaikka Mizinin perhe viihtyy Suomessa ja he ovat loputtoman kiitollisia suomalaisille lääkäreille, he kaipaavat kovasti kotimaahansa. Asuntoa tai omaisuutta siellä ei ole, koska Viltaliyn loukkaannuttua sodassa, perhe irtisanoi vuokra-asuntonsa ja luopui kaikista tavaroistaan. Sukulaisia, ystäviä ja omaa synnyinmaata on kuitenkin ikävä.
– Kun kuntoutukseni on ohi, palaamme kotiin, Vitaliy Mizin sanoo toiveikkaana.
– Haluamme kovasti palata Ukrainaan, koska se on kotimme, siellä on toivomme. Haluamme jälleenrakentaa Ukrainaa yhdessä. Ukrainassa on meidän sydämemme, Juliya täydentää.
Pieni ihme
Perheen kuopus Danilo syntyi keväällä 2022 Ukrainassa sodan keskellä. Juliya Mizina kertoo, että ilmahälytykset soivat ulkona jatkuvasti, kun hän oli viimeisillään raskaana ja pelko oli läsnä joka päivä. Kaaoksen keskellä oli epäselvää, pitäisikö paeta jonnekin vai jäädä kotiin.
Kun Mizinan synnytys käynnistyi yöllä, Vitaliy ei ollut vielä saanut kutsuntalappua taisteluihin. Hän vei vaimonsa sairaalaan ja toivoi parasta. Alun perin Vitaliyn oli tarkoitus olla mukana synnytyksessä, mutta se ei maassa vallitsevan sotatilan takia onnistunut.
– Synnytin ilmahälytysten soidessa koko ajan taustalla. Vauva otettiin heti pommisuojaan, minä jäin käytävälle, koska en pystynyt itse vielä kävelemään portaita. Aamukuudelta, kun ilmahälytys oli ohi, sain vauvan vihdoin syliini, Mizina muistelee.
Monta kertaa sairaalassaolon aikana hän joutui ramppaamaan pommisuojassa vauvan kanssa. Pommisuoja oli karu ja kylmä paikka, johon sairaala toi 48 lämpöpatteria, jotta vastasyntyneet eivät jäätyisi.
– Jatkuva huoli oli läsnä, koska pelkäsin, mitä voi tapahtua minulle ja vauvalle. Kun olimme matkalla sairaalasta kotiin, ilmahälytys soi taas, enkä tiennyt, pääsemmekö edes hengissä kotiin.
Mizina on hyvin kiitollinen siitä, että nyt jo 1-vuotias Danilo on kunnossa. Perhe arvostaa kovasti sitä turvallisuuden tunnetta, jonka Suomi on heille tuonut. Täällä ei tarvitse pelätä henkensä puolesta joka päivä.
Lopuksi perhe haluaa kertoa salaisuuden, josta moni sukulainenkaan ei vielä tiedä: syyskuussa heille syntyy uusi vauva.
– Se on kyllä todellinen ihme. Meidän pieni ihmeemme, Vitaliy Mizin sanoo ja koskettaa vaimonsa vatsaa hellästi.